kuka tahansa

ei, hän ei ole surullisen hahmon ritari, ilo pintaan
vaikk’ syän märkänis, hänellä on katkenneita raajoja
joita kukaan ei näe, niiden loputon haamusärky, hän on luolamies
joka maalaa kallioon portin toiseen maailmaan, ajoittain
hän on talviuntaan nukkuva karhu tai rana sylvatica,
amerikkalainen metsäsammakko jäätyneenä kunnes herää hiihtämään
näitä resuisia katuja jälleen, hän on eräänlainen liikkuva ukkosenjohdatin
joka kerää ympäriltään kaiken, viuhuvat nuolet, ärjyvät äkeet
laulujen kaiut ja ajoittain hän on sieni

van the man

katulyhdyt sammuvat

Katulyhdyt sammuvat, muistavat karheaa menneisyyttään ja toistavat
tuskaansa sinussa, kun katson autiotalon ikkunasta

jokin hyväilee kauluksista sisään, pihalla kuorittu omenapuu
hylätty nojatuoli, pensaiden kuolleet sormet.
Naapurin poika muistaa kaiken

grafiikantarkasti, mittaa värit sekunnilleen ja haistaa
yhtälön ja suhteet paikalleen, niin kaunis

matemaattinen maailma, kirkastuu paikalleen
jokainen viiva, jok’ikinen häivähdys, vähä vähältä hiipien
tuuli rakastaa pyykkinarun sieluriepuja

kuin tahtoisi vapauttaa ne.
Joku ei ymmärtänyt kun puhuin muutaman lauseen onnellisuudesta

s 14

olemassakolo

huovutettu todellisuus

tuiskusitkeys

kirjavitsaus

kaikuvaraus

sydänkähmintä

sylijäämävarasto

kun taivaan halkaisee

Kun taivaan halkaisee vana ja säteet
kiitävät kiperämmin, välähtää mielessä mahdollisuus.
Metallin kylmyys vihreää ja valkoista, meri keinuu
loputtomasti liioitellen. Oli palattava
koska diesel jyrisee ja signaali virittyy, koska piti tunnustaa väriä
ja lauseen hännästä piste puuttuu.
Yksinäinen purje ulapalla, minä tuulen kielsin