luennallisuudesta

Joitakin vuosia sitten etsiskelin netistä vanhojen runokokoelmien aikalaiskritiikkejä, mutta petyin pahasti. Ehdin vesi kielellä odotella Hesarin ja Parnasson klassikkokritiikkejä, joita ei sitten koskaan kuulunut. Jälkimmäiselle taitaa olla hyvä syy (arkistojen tuhoutuminen?), mutta Hesarin osalta syynä lienee kulttuurivihamielinen tuottavuusajattelu. Koko kuvio todisti osaltaan jo aiemmin tietämäni: vain osa syvällisestä ja tietämisen arvoisesta materiaalista on verkossa, loppujen kaivaminen vaatii viitseliäisyyttä ja hyvin varustettua kirjastoa. Lopulta päädyin itse kirjoittamaan kirjoista, ainakin osasta niitä joista olin kiinnostunut.

Alkuun en edes tiennyt kirjoittavani jonkinlaista sarjaa, vaan asia alkoi hahmottua vasta kolmannen kirjan jälkeen. Alku oli vaikeaa. Istuin nenä kirjassa ja sormet näppäimistöllä ja kuvittelin saavani kirjasta jotain irti. Näin saattoi mennä muutamia kuukausia ilman mainittavaa tulosta. Vähitellen opin paremman taktiikan: lueskelin kirjaa sieltä täältä silloin tällöin ja hahmottelin lukemaani päässäni sekä yksittäisten muistiinpanojen avulla. Tärkeintä oli antaa kirjalle tilaa. Nyttemmin prosessi lukemisesta kirjoittamiseen on lyhentynyt merkittävästi ja alan luottaa siihen, että saan ajatukseni kokoon melko lyhyessä ajassa, mikäli kirjalla vain on jotain sanottavaa minulle. Se ei ole lainkaan itsestäänselvää ja olenkin joutunut nostamaan kädet pystyyn parin kirjan kohdalla. Kaikki luettu ei siis päädy postaukseksi asti.

saksittua (pimeys)

Pimeys saa taideteoksessa kuitenkin toisenlaisen luonteen. Mieltäisin sen itsessään neutraaliksi ilmiöksi, joka ei sinänsä ole hyvää tai pahaa, mutta jonka voima on sen läpitunkemattomassa määrittelemättömyydessä. Se on ilmentymä, joka ei ”kommunikoi” itseään mitenkään, koska siihen ei saa mitään otetta, koska se ei ole nähtävissä, ei sanottavissa, käsitettävissä. Läpäisemättömyydellään pimeys vastustaa kaikin tavoin myös manipuloivaa katsetta ja sen varaan rakentuvaa subjekti-objekti-suhdetta.
        Pimeys osoittaa tässä sukulaisuutta  nykyisessä filosofisessa keskustelussa ajankohtaiselle toiseuden käsitteelle. Yritykset tulkita pimeyttä, luoda sille merkityksiä, tähtäävät pimeyden haltuunottoon. Ne ovat pyrkimyksiä ”ottaa se omaksi” tiedollisella tasolla. Pimeyden toiseus ja erillisyys pyritään siis merkityksen haltuunotolla käsittämään ja sulattamaan osaksi tuttua merkitysmaailmaa. Mutta pimeys ei olisi pimeyttä, ellei se säilyttäisi toiseuttaan, jäisi ymmärrykselle vieraaksi vastustamalla omalla olemuksellaan kaikkea itsensä ”näytteille asettamista”. Se ilmeneekin käänteisesti, poissaolossaan. Yritykset kielellistää pimeyttä muuttuvat vain itseään toistavaksi hokemaksi.