(a) suomenlinna

suomenlinna

Heinäkuun aamu, taivas tyhjä mistään, muurilla käy
henkäys kuin lohdullinen sävel

uurnassa, syys kaivertuu korvista sisään, naula läpi pään.
Tuulella aaltojen puheet ja lokit, nuo sulavasta vahasta

tietämättömät, seuraavat saaren kuohuvaa vanaa, lentävä jäteauto
ei piittaa omista jätteistään.
Tulen tänne uudestaan ja uudestaan. Kalliogrilli hehkuu

saimaa

Sade putoaa kuin eilinen päivä, unohtuneena, kaikesta jäljessä. Kiuas sihisee ja naksuu kun juotan sille vettä ja tilkan olutta, tuoretta rieskaa arinalla. Sauna makaa laiturin päässä, hehkuva kuutio veden yllä. Aallot ahmivat tuulta. Saippuoin itseni ja hyppään veteen. Lika ei koskaan katoa, se vain liukenee ympärille. Vesi on ilmaa lämpimämpää, vesi luo pimeyttä joka kietoo ruumiin muiston kohdun lämpöön. Sukellan syvemmälle, pohjan samea vesi,

tällaisena lämmön halkaisemana

Tällaisena lämmön halkaisemana kesäaamuna, kun tuuli rypistää veden pintaa ja huojuttaa rannan kaisloja, kun kallio paljastaa rohkeat muotonsa kasvattaa mäntynsä tutkivan ilmeen. Minäkö se jotain ohutta ihoosi raapustin, kunpa en tietäisi sanoista, sanat kumpuavat hulluuden lähteestä. Puro lorisee, haavat värisevät, kaarnalaivassa kiehtoo sen keveys ja virralle antautuminen – ei vuolijalle juolahda mieleen, että laiva kieltäytyisi roolistaan. Haavat väistyvät, valoon pakotettuna muistan aikojen nopeat askeleet, ne muovaavat ajatusta, kaunista. Jos on tullut osalliseksi. Olen nähnyt jumalan kasvot, ne nauroivat rakastavaisten silmissä. Ne nauroivat. Hengitän lauseen loppuun, putoaa puhe polulle, virtaus itse, havina tuulessa riittää.

saunalahti

männyn neulaset tuoksuvat, vihreät kävyt
puro on hakenut kalliosta polun itselleen
tuuli pyörteilee veden pinnalla, tämän minä muistan
hiljaa liikkuivat henget vetten päällä
on syksy, ensimmäinen päivä

kalliot arvet selässään, karistaneet miljoonat kuutiot jäätä
taakka pudonnut harteilta, monet eiliset
samea ranta, kirkkaat vedet historiaa
kävyt jyrsitty, sateen punaiseksi pehmentämät
maisema sateen ja mielen pehmentämä

a day in the life

Kapteeninkadulla lainehtii veri. Iltalehden toimittaja on huolissaan raaistuvasta väkivallasta. Ja kansa muistaa kukin ja kynttilöin – kuka tuli kotiinsa mädäntyneen vanhuksen hautajaisiin? On jälleen aika, paina kaukosäätimen nappulaa, tartu lujasti tuoliin ja lennä onnen laaksoon, vuoren antennit ja satelliitit kihisevät neuroneihin.
        Lyijy leijuu kivikylässä. Hengität sen keuhkoihin, se takertuu kynsien ja ihon alle eikä pakopaikkaa ole. Ikkunoiden himmeä valo, ohitsesi kävelee puhetta, jeesus bändit spurgut gradut. Ilta tiivistyy, sillalla metallihirviöt tyhjentävät valokiiloilla tien kosteutta. Nälkäisinä ne saavuttavat junan, haukkaavat palan punaista ja Kulosaaren kohdalla loikkaavat uuteen, jäntevään spurttiin.

kuule, ruoho kuuntelee meitä

Kuule, ruoho kuuntelee meitä eikä kerro mitä tuulella on asiaa. Sateella sillä on liian kiire juoda ja kenen olet nähnyt sateessa makaavan nurmella, kuka muistaa miten sadetta latkitaan. Pilvet väistyvät, säteet hehkuvat, sitä mielellään heittäytyy paidattomaksi, mutta sinun aurinkosi - missä piilottelet sitä? Ajattele että jonain päivänä elämä maistuu omenalta. Silloin vain nauttisit omenan mausta, puraiset palan kerrallaan, istut rennosti, hymyilet baskeripäiselle vanhukselle joka ottaa kevään vastaan kuin lapsi ja kun kieli tuntee siemenkodan heität sen ilmaan, sen nappaa harakka lennosta ja räpsyttelee mäen taakse vanhan tammen juurelle ja ajattelet olipa maukas omena, mistäpä saisi samanlaisen ja ilta laskisi hitaasti varjonsa puistoon ja päivän lämpö viipyisi vielä hetken, hetken vielä lämpö viipyy.