männyn neulaset tuoksuvat, vihreät kävyt
puro on hakenut kalliosta polun itselleen
tuuli pyörteilee veden pinnalla, tämän minä muistan
hiljaa liikkuivat henget vetten päällä
on syksy, ensimmäinen päivä
kalliot arvet selässään, karistaneet miljoonat kuutiot jäätä
taakka pudonnut harteilta, monet eiliset
samea ranta, kirkkaat vedet historiaa
kävyt jyrsitty, sateen punaiseksi pehmentämät
maisema sateen ja mielen pehmentämä
putosit puusta ja löysit sielusi
sammalet revitty, ajelehtivat tupakantumpit
tölkit pahvit lasinsirpaleet, rannassa
nuotion jäänteet, vaatteita sikin sokin
sivistys siis lopulta saapui tänne
kivenkantaman päässä kumisee valtaväylä
kaikuen ulisee sireeni, paaluja juntataan
kuvittelen itseni uuden ajan kynnykselle
mutta vanha ei katoa, säilyy sumeissa aivosoluissa
uusi päivä, uusi hetki, olen joskus kuulunut tänne
katso lokkia joka liitelee kaloja väijyen
tuolla minkki ravistaa liiat vedet turkista
taas huokaa ruo’ot tuulessa
en muista näistä mitään, minusta on tullut
korkein olento, unohduksen mestari, luomakunnan kruunu
Sama alkutalven valo
15 tuntia sitten
1 kommentti :
Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...
Aikalailla koskettavan dramaattinen.
Lachesis kirjoitti...
Ajatukset kulkevat maisemassa, tekevät maisemaa. Pidin etenkin viimeisistä säkeistä.
Liplatus kirjoitti...
Etäännytään luonnosta.
Niin paljon sanomaa runossasi...
Ari kirjoitti...
Mukava runo ja blogin nimi!
Ilona Tammi kirjoitti...
Geologien ystävä ja kivitaskujen sukuun kuuluvana täytyy myöntää että "kalliot arvet selässään" on hieno runokuva.
Samassa säkeessä (2.) häiritsee sateen- ja pehmäntämä-sanojen toisto.
Muuten runo on tunnelmallinen ja kantaa ottava, sanoisin että nämä komponentit ovat tasapainossa.
Kristian kirjoitti...
Kiitoksia kaikille kommenteista.
Ilona, lienet oikeassa toiston suhteen. Koitanpa pehmentää ko. kohtia :)
Lähetä kommentti