runouden kääntämisestä

…eli reunamerkintöjä mahdolliselle rakkaudelle.

Millainen on runoilijan estetiikka, poetiikka, sen ominaislaatu? Tätä kysyn itseltäni käydessäni kääntämään runoa. Minun täytyy tehdä mahdottomasta mahdollinen, asettautua runoilijan nahkoihin ja TUNTEA hänen maailmansa, antaa sen virrata hermoratojeni lävitse, synapsien uudelleenkytkeytyä. Jos en tunne runoa ja runoilijaa itsessäni olen väärässä paikassa.

Jos kielet ovat rakenteellisesti ja olennaisesti erilaisia, millä keinoin voin saavuttaa alkuperäisen tekstin tunnelman? Vaikka tekstin kieli, aistillisuus ja rytmillisyys, sanaleikit ja metaforat, merkitykset jne. eivät ole siirrettävissä sellaisinaan, ajattelen miten runoilija olisi kirjoittanut tämän suomeksi? Kykenenkö ajattelemaan ja tuntemaan kuten hän, vaaditaanko minulta näyttelijän omistautumista? Täyden vastaavuuden – eli mahdottoman - sijaan etsin kokemusta, kokemuksen siirtämistä mahdollisimman täytenä ja rikkaana, etsin likimääräisyyttä, Italo Calvinoa mukaillen luotan siihen että saavutan tarkkuuden hämäryyden avulla.

saksittua (pimeys)

Pimeys saa taideteoksessa kuitenkin toisenlaisen luonteen. Mieltäisin sen itsessään neutraaliksi ilmiöksi, joka ei sinänsä ole hyvää tai pahaa, mutta jonka voima on sen läpitunkemattomassa määrittelemättömyydessä. Se on ilmentymä, joka ei ”kommunikoi” itseään mitenkään, koska siihen ei saa mitään otetta, koska se ei ole nähtävissä, ei sanottavissa, käsitettävissä. Läpäisemättömyydellään pimeys vastustaa kaikin tavoin myös manipuloivaa katsetta ja sen varaan rakentuvaa subjekti-objekti-suhdetta.
        Pimeys osoittaa tässä sukulaisuutta  nykyisessä filosofisessa keskustelussa ajankohtaiselle toiseuden käsitteelle. Yritykset tulkita pimeyttä, luoda sille merkityksiä, tähtäävät pimeyden haltuunottoon. Ne ovat pyrkimyksiä ”ottaa se omaksi” tiedollisella tasolla. Pimeyden toiseus ja erillisyys pyritään siis merkityksen haltuunotolla käsittämään ja sulattamaan osaksi tuttua merkitysmaailmaa. Mutta pimeys ei olisi pimeyttä, ellei se säilyttäisi toiseuttaan, jäisi ymmärrykselle vieraaksi vastustamalla omalla olemuksellaan kaikkea itsensä ”näytteille asettamista”. Se ilmeneekin käänteisesti, poissaolossaan. Yritykset kielellistää pimeyttä muuttuvat vain itseään toistavaksi hokemaksi.