kylmä rinki

Yksi harvoista minua koukuttaneista amerikkalaissarjoista on jo ties monettako uusintakierrosta esitettävä kulttisarja Kylmä rinki.  Niin, en kuulu Alibin lukijoihin, en katsele Poliisi-TV:tä eikä kuvitteellinen radiopuhelimeni ole viritetty poliisiradion taajuuksille. En muutoinkaan usko, että katsojakunta koostuisi em. kohderyhmästä. Miksikö, siksi että Kylmä rinki ei ole sen enempää faktoihin perustuvaa kuin sosiaalipornoakaan vaan viihteellinen draama. Vaikka se pyörii vahvasti väkivallan ympärillä, niin väkivalta ei kuitenkaan ole teema vaan väline tutkia nurkkaan ahdistettua ihmisluontoa.

Kaiken takana on tietenkin vahva käsikirjoitus, kuten HBO:n sarjoissa yleensäkin. Kun ihmiseltä riisutaan suurin osa normaalielämän edellytyksistä, syntyy sosiaalipsykologinen tutkielma yksilöistä ryhmäpaineessa ja pelon ilmapiiristä. Syntyy myös yhteiskunnallinen tutkielma tasa-arvoiseksi itseään väittävästä amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa moni elää jo syntymästään saakka samoilla ehdoilla kun vankilamiljöössäkin, joten vaihtoehtojen puutteessa ajaudutaan rikollisille teille. Herää kysymys siitä, miksi etniset ryhmät ovat kaltereiden takana yliedustettuina suhteessa väestömääräänsä ja miksi kovatkaan rangaistukset eivät kitke rikollisuutta. Ja edelleen, syntyy myös filosofinen, suorastaan eksistentiaalinen tutkielma olemassaolon edellytyksistä ahtaassa tilassa.

hämärä ajatussoppa: kritiikki

Kritiikki on niitä harvoja sanoja joilla on kaksi toisistaan poikkeavaa verbijohdannaista. Kritikoida ja kritisoida menevät kansan syviltä riveiltä välillä sekaisin, mutta niinpä käy välillä kriitikoillekin.

Voi tietysti kysyä mihin taidekritiikkiä tarvitaan. Onko kyse elitistisen yhteisön pönkittämisestä, harvalukuisen yleisön palvelemisesta, taiteeseen intohimoisesti suhtautuvien tutkivasta mielestä vaiko vallankäytöstä? Vastaus lienee vähän näitä kaikkia, eri painotuksilla. Kritiikkien määrällä ja laadulla (kuten myös palkinnoilla ja ehdokkuuksilla) on kuitenkin vaikutusta apurahojen jakoon, joten kyse on muustakin kuin mahdollisista taiteilijoiden itsetunnon liikahduksista. Suurin vihollinen taidekritiikille on kuitenkin viihteellistyvä media (tämä voi olla hyväkin: kritiikit hakeutuvat erikoisjulkaisuihin, joissa ne saavat tilaa ja arvostusta), joka kutistaa kritiikin samaan asemaan kuin itse taiteen - nurkkaan häpeämään joutavien elättinäpertelijöiden kerhoksi. Varsin ymmärrettävää, sillä todellisuus on insinöörien, ekonomien, poliitikkojen, viihteen ja pääoman hallussa. Miksipä siis sotkea järkevien ja tuottavien ihmisten mielenrauhaa haihattelevalla estetiikalla ja sen johdannaisilla?

ride the snake

saksittua (calvino)

"Toisinaan minusta tuntuu kuin ruttoepidemia olisi iskenyt ihmiskunnan ominaisimpaan toimintoon eli puhekykyyn. Sairaus ilmenee tiedollisen voiman ja välittömyyden menetyksenä, automatisoitumisena, jonka vaikutuksesta kieli latistuu kaikkein yleisempien, anonyymimpien, abstraktimpien kaavojen käyttöön: merkitykset laimenevat, ilmaisun huiput tasoittuvat. Jokainen kipinä, joka sinkoaa sanojen törmätessä uusiin olosuhteisiin, sammuu.

Tässä yhteydessä en halua ryhtyä pohtimaan, tulisiko epidemian syitä etsiä politiikasta, ideologiasta, byrokraattisesta yhdenmukaisuudesta, joukkotiedotusvälineiden tasapäistävästä vaikutuksesta vai keskitason sivistyksen leviämisestä koulujärjestelmän kautta. Minua kiinnostavat lähinnä parantamisen mahdollisuudet. Kirjallisuus (ja mahdollisesti vain kirjallisuus) voi kehittää vasta-aineita taistelemaan kieliruton leviämistä vastaan.

mistä puhun kun puhun kokeellisuudesta

Uudesta suomalaisesta runoudesta ei voine puhua ilman blogeja ja kevyempiä kustantamisen muotoja. Siksipä onkin hämmästyttävää, että hakusanoilla kokeellisuus ja avantgarde suomenkielisiltä nettisivuilta ei löydy juuri mitään, kahta aihetta käsittelevää kirjaa lukuunottamatta. Mitä ilmeisemmin suuri osa keskustelusta siis käydään livenä, asiaan perehtymättömien ja ei-aktiivisten ihmisten ulottumattomissa.

Vähäänkään aikaansa seuraava runoihminen ei ole kuitenkaan voinut olla huomaamatta mitä kentällä tapahtuu. Kokeellinen runous on nostanut päätään, varsinkin kuluvan vuosikymmenen jälkipuoliskolla ja uusimman runoilijasukupolven myötä. Pariin otteeseen on ihmetelty, että jos kaikki (uudempi) runous on kokeellista, onko silloin mikään kokeellista.

Avantgarde (jota käytän tässä kokeellisuuden synonyymina, oikaiskaa jos olen väärässä) on aina suhteessa muuhun vallitsevan taiteen tekemisen ja arvottamisen tapaan, jotka se siis kyseenalaistaa. Olen yrittänyt seurata mitä kaikkea se nykyisellään pitää sisällään, mutta parin-kolmen vuoden ajan olen ollut paitsiossa ja lähinnä netin armoilla. Sieltä eivät kaiketi kaikki salaisuudet aukea ja häpeäkseni tunnustan ettei minulla ole tuntumaa kaikkein uusimmista julkaisuista. Siihen tulee kyllä korjaus, joten palataan asiaan tulevaisuudessa.