tosiasioita minusta

Kalevi Seilonen julkaisi omakustanteen jo vuonna 1959, mutta kuten tapana on, esikoiskirjana pidetään kustantamon kautta tullutta kirjaa. Seilosella se tarkoittaa 1965 ilmestynyttä Tosiasioita minusta. Nimi antaa jo osviittaa teoksen luonteesta, sillä runoissa esiintyvät minä&Seilonen ovat vain poetiikan välineitä eikä niillä ole mitään tekemistä keskeislyriikan kanssa. Mikäli teosta haluaa ajatella yhteiskunnallisena, niin se on sitä pikemminkin anarkistisena iloitteluna, eräänlaisena absurdina vapauden – miksei myös poetiikan – manifestina. Seilonen ei kuitenkaan julista, vaan antaa runoutensa juosta pidäkkeettömästi, välillä edellisen lauseen mielleyhtymää jatkaen, mutta enimmäkseen luettelomaiseen väitelauseen estetiikkaan tukeutuen. Jännite syntyy tällöin peräkkäisten lauseiden välisestä kitkasta tai merkityskokonaisuutta ajatellen lauseiden erilaisten perspektiivien synnyttämästä synteesistä, mielikuvasta, ideasta. Muutamissa tarinallisemmissa kohdissa uidaan surrealismissa.

Hauska on ehkä väärä sana kuvaamaan teosta (joskin monia yksittäisiä runoja), mutta jotain hervotonta ja maailmaa nyrjäyttävää siinä kieltämättä on. Ehkäpä raikas ja konstailematon voisivat olla käyttökelpoisia määreitä. Ajatus täysin omalakisesta poetiikasta on houkutteleva, sillä en osaa yhdistää näitä rivejä aikalais- tai vanhempaan runouteen, mutta jostain ne juuret yleensä löytyvät. Voisiko vaikutteita löytyä vaikka kirjallisuudessa harvoin mainituista ekspressionismista ja naivismista? Toiseen suuntaan katsottaessa eli myöhempien aikojen runouksista pomppaavat esille ainakin Charles Cimicin surrealistinen runo Katolle puhumista (lähinnä pitkän lopetusrunon Kalevi Seilosen kauneimmat lauseet myötä, tosin Cimicin runo on paljon jännitteisempi) sekä Juhani Ahvenjärven Hölkkä (1992) ja Jukka Viikilän Runoja (2008), Jälkimmäisissä on Seilosta kerronnallisempi ote,  mutta samankaltainen absurdi asento. Hölkän vihjaileva kantaaottavuus ja kafkamainen, fragmentaarinen allegorisuus on kyllä nerokkuudessaan omassa kastissaan, mikäli geniuksesta nykyisin on edes lupa puhua.

kuuskajaskari

Jyrki Pellisen toinen runokokoelma Kuuskajaskari ilmestyi 1964. Pellistä on luonnehdittu modernismin klassikoksi, mutta ainakin tässä teoksessa hänen runoutensa kaihtaa ismejä. Kirja osoittaa nimellään Rauman edustan saareen, joka tekstimassastakin löytyy. Kyse voi olla henkilökohtaisesta kokemuksesta, pelkästä yksityiskohdasta tai luontoon kiinnittymisestä, mutta vaihtoehdot tuntuvat toisarvoisilta. Nimi on nimi on nimi, tai sitten jopa ”ihminen on saari”. Kallistun viimeisimpään vaihtoehtoon, kuten tekstistäni tuonnempana voi päätellä.  Jo esikoisteoksessa oli muutamia proosarunoja, mutta Kuuskajaskaria voi sanoa proosarunokokoelmaksi, vaikka seassa jokunen säemuotoinen teksti onkin. Suomalaisen runouden 1960-lukua tarkastellessa tuleekin ihmetelleeksi niitä äänenpainoja, joiden mukaan tyylilaji olisi meikäläisittäin ikään kuin keksitty vasta 2000-luvulla.

Pellisen vahvuus on suodattaa maailma pidäkkeettömästi muistin sirpaleiseksi mosaiikiksi. Hänen tapansa kirjoittaa saattaa olla kirjoittajalleen helppoa, mutta lukijalta se vaatii jo enemmän. On hieman hämmästyttävää, että anhavalaisesta tiivistetystä selkeydestä kauas karkaava ilmaisu on julkaistu juuri Otavalla. Pellinen kirjoittaa kielen konventioita rikkovaa tajunnanvirtaa, jossa tahtipuikkoa heiluttaa Pelliseksi miellettävä sumuinen, pirstaleinen ja hahmoton minä-subjekti, jonka ääriviivat piirtyvät kokemuksellisuuden avulla. Toisiinsa sekoittuvat tilanne- ja muistikuvat sekä itsereflektiiviset havainnot luovat impressionistisen läsnäolon tunteen ja tilallisuuden jatkumon, jossa kaikki aika tapahtuu tässä ja nyt. Varsinaista yksilöityä teemaa ei ole, ellei sellaisena pidä poetiikan rakentumista muistin, ajan ja identiteetin varaan. Näistä viimeisin voisi tarkoittaa yksilön pyrkimystä kielen avulla vapautumiseen, kohti omaa riippumatonta minuutta. Ilmaisua luonnehtisin pysähtymättömäksi monivalottuneiden valokuvien virraksi. Pellinen onkin sanonut kirjoittavansa kuvin.

peltiset enkelit

Suomalaisen avantgarden raskassarjalainen Kari Aronpuro aloitti kirjallisen uransa teoksella Peltiset enkelit (1964), jota oli tutoroimassa itse Eeva-Liisa Manner.  Teos on Aronpuron moneen myöhempään teokseen nähden melko lukijaystävällinen. Syvemmässä tarkastelussa se osoittautuu muistamaani monipuolisemmaksi ja samankaltaiseksi uudenlaisen poetiikan esitteleväksi kuin Pentti Saarikosken pari vuotta aikaisemmin ilmestynyt Mitä tapahtuu todella? Mielenkiintoinen kysymys on se, millä tavoin nämä kaksi teosta ovat vaikuttaneet aikansa muuhun runouteen.

Poeettisena rakenteena kyse on liikkuvan kuvan runosta, joka kehitään kokoon ns. objektiivisen kameran avulla. Kamera tallentaa konkreettisen kuvallisuuden keinoin maailman tapahtumista ja maailmassa olemista. Varsinaista kokijaa tai puhujaa ei aina ole, mutta läsnä ollessaan subjekti lähinnä havannoi ympäristöään ja välttää sen kommentoimista tai on omassa tapahtumisessaan miltei objektin asemassa. Poikkeuksena on muutamia yksittäisiä itsereflektiivisiä hetkiä, joiden roolina on tuoda runoon lisää tilan tuntua. En tiedä Aronpuron kirjallisista esikuvista (kts. viim. kappale) ja missä määrin 1960-luvun uuden aallon elokuva (cinéma vérité, Jean-Luc Godard) on läsnä. Luultavasti kyse on normaalista oman poetiikan rakentamisesta useiden näkemysten ja vaikutteiden pohjalta. Jokunen runo on kallellaan vuosisadan alun ekspressionismiin.

mitä tapahtuu todella?

Kun modernismi oli 1960-luvulle tultaessa vasta ehtinyt vakiinnuttaa paikkansa suomalaisessa runoudessa niin se jo versoi uusia muotoja itsestään. Ensimmäisenä uuden kymmenluvun runouteen toi Pentti Saarikoski, joka oli jo 50-luvun lopussa ehtinyt julkaisemaan kolme runokokoelmaa, joiden estetiikka nojasi antiikin kreikkaan ja niukkaeleiseen modernismiin. Mediapersoona Saarikoskelle suosio ei riittänyt: paitsi runouden hän tahtoi kenties uudistaa myös ihmisten ajattelua. Runouden tuli astua esteettisestä kammiostaan muutaman askeleen kohti ihmistä ja reaalimaailmaa.

Mutta mikä muu kuin kunnianhimo ajoi Saarikosken uusille urille? Merkittävää kaiketi oli hänen suomennostyönsä proosan parissa. J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1961) ja Henry Millerin Kravun kääntöpiiri (1962), niiden arki, realismi, suorasukaisuus ja elämään heittäytyminen ovat taatusti olleet pontimena. Mutta uskon että myös James Joycen yhden päivän kollaasiromaani Odysseus (1964) on vaikuttanut vahvasti paitsi Saarikosken myöhempään tuotantoon myös Mitä tapahtuu todella? -kokoelman (1962) rakentumiseen. Vaikka suomennos on ilmestynyt kaksi vuotta myöhemmin, järkäleen työstämisen on täytynyt alkaa muutama vuosi aiemmin.