Poeettisena rakenteena kyse on liikkuvan kuvan runosta, joka kehitään kokoon ns. objektiivisen kameran avulla. Kamera tallentaa konkreettisen kuvallisuuden keinoin maailman tapahtumista ja maailmassa olemista. Varsinaista kokijaa tai puhujaa ei aina ole, mutta läsnä ollessaan subjekti lähinnä havannoi ympäristöään ja välttää sen kommentoimista tai on omassa tapahtumisessaan miltei objektin asemassa. Poikkeuksena on muutamia yksittäisiä itsereflektiivisiä hetkiä, joiden roolina on tuoda runoon lisää tilan tuntua. En tiedä Aronpuron kirjallisista esikuvista (kts. viim. kappale) ja missä määrin 1960-luvun uuden aallon elokuva (cinéma vérité, Jean-Luc Godard) on läsnä. Luultavasti kyse on normaalista oman poetiikan rakentamisesta useiden näkemysten ja vaikutteiden pohjalta. Jokunen runo on kallellaan vuosisadan alun ekspressionismiin.
Alkuun huomion varastavat muutamat pitkät runot. Syömäkuviot-osaston runot Zodiac (aivofilmi) ja Mosaic ovat korostetun fragmentaarisia, typografisesti vaeltavia ja satunnaisilta vaikuttaviin objekteihin zoomautuvia kollaaseja, joissa sulassa sovussa pyörivät niin oletetun minän ympäristön havainnot, ravintolan yksityiskohdat, mainokset, sanomalehtien tekstit, koulukirjat, arkiset kuvasymbolit, semanttiset luettelot ja yksittäiset repliikit. Näistä ensinnä ja viimeksi mainitut tuovat runoihin tapahtumisen tunnun ja läsnäolon, mutta kokonaisuuden kannalta olennaisinta on liike, jossa ohivilahtavat ja häivähdyksenomaiset havainnot kertovat maailman luonteesta. Zodiacin sijoittuessa kotimaiseen arkiseen maisemaan Mosaic puolestaan antaa vaikutelman ulkomailla liikkumisesta (Sisusta ja Simbergistä huolimatta) objektivaraston täydentyessä taiteen ja historian yksityiskohdilla. Maailmallisuuden lisäksi runot voi nähdä myös mielen liikkeinä. Lukija ratkaisee.
Edelleen samoilla linjoilla, mutta osaston jazz runoissa ollaan enemmän hetkessä kiinni: Tony Scott on suoraviivaista toistoa (toiston ikään kuin korostaessa levyn juuttumista paikoilleen) hukkumistapahtumasta ja Coltrane taasen pehmeämpää ja rennompaa rytmiä syksyisestä valimo-, louhimo- ja ratapihamaisemasta, jossa tuuli lennättävää puiden lehtien lisäksi myös ruokailuvälineitä, kelloja ja kokijan mieltä: ”päivän viimeisen tunnin / hän tutkii valveuntensa liukunauhaa”. Alussa kellot ”säkittävät avaruutta”, lopussa ne ”säkittivät aikaa”. Runo luo ensin työn äänistä tyhjentyneellä maisemalla fyysisen tilallisuuden joka muuntuu vähitellen ajalliseksi tilaksi. Tämän voisi mieltää myös kokoelman avainrunoksi, jossa hämärä tulvii peltisiä enkeleitä. Epäselväksi jää onko kyseessä metaforinen personifikaatio vai suora kuva jostain varjojen vääristämästä kohteesta.
Kokoelman osastot eivät täysin noudata muodon, maiseman tai tyyli(laji)n askeleita vaan liukuvat näiltä osin toisiinsa (siksi poimin runoja rajatusti, satunnaisessa järjestyksessä). Poikkeuksen tekee viiden proosarunon sarja Eurooppa 58, joka nimestään huolimatta tuntuisi liikkuvan pikemminkin heti sodanjälkeisessä raunioituneessa maisemassa. Sieltä löytyy runojen minäpuhuja, vallitseva ylevä ote, moderniin kuvastoon sekoittuva menneiden vuosisatojen maisema ja muutama teokselle epätyypillinen runsaan määrittelevä ilmaisu. Mieleeni hiipii epäily parodiasta, kohteena ehkä romantiikan ajan paimenrunous ja 1950-luvun modernismi, kollaasin hengessä totta kai. Tuleepa mieleen itse Paavo Haavikon vuosikymmen. Nimi viitannee ensisijaisesti vuosilukuun.
Muissa proosarunoissa ei äsken mainittua tunnetta tule. Mahdollisesti unen logiikkaa tai maltillista surrealismia noudattavissa runoissa korostuu elokuvamainen tapahtumisen luonne usein ehjillä, toisiinsa imeytyvillä lauseilla: liike syntyy sekä verbeillä että lauseiden välisillä siirtymillä. Kyse on siis edelleen kamerasta, mutta toisenlaisella variaatiolla. Tuttua kauraa, voisi joku sanoa viitaten nykyrunoon, mutta siitä poiketen Aronpuro pysyy koko ajan tapahtumisessa eikä proosarunoissaan höntyile isommilla siirtymillä, kuten joissakin muissa runoissaan. Sanoisin, että proosarunon näkökulmasta evoluutio on nähtävissä. Yksi proosarunoista keskustelee runon Coltrane kanssa: samankaltainen romumaisema mutta nuoren pojan näkökulmasta.
Tableaux auxilliaires delmas n:o 16 on luetteloruno ilmeisesti edellisen vuosisadan alun ja sitä vanhempien kuvakirjojen tai katalogien innoittamana. Sävystä on vaikea sanoa onko se neutraali, nostalginen vai kitschiä huokuva. Pitkän luettelon päätteeksi tuleva paholainen Hermeen sauvoineen antaa aiheen olettaa, että mestari olisi saanut oppipojaltaan vaikutteita: Mannerin herkullinen runo Bambergin ilmestyskirjan erään miniatyyrin inventaario (Kirjoitettu kivi 1966) lienee eräänlainen päällekirjoitus. Asetelma saattaa heijastua myös Fahrenheit 121:en (1968) vastinpari Zodiac/Mosaic:in kuvasymbolien myötä. Tiettyä hilpeyttä on kyllä Aronpuronkin runossa, jossa vilahtelevat mm. "kaappi jossa ristiinnaulittu lepakko" ja "vaaleanpunaisia pitsilahkeisia alushousuja", olkoonkin että saattavat olla samaa lainaa kuin muukin ”roina”. Mutta erityisen hauska on kokoelman päätösruno, käännös Paul van Ostaijenin (1896-1928) runosta Oodi Singerille, joka todistaa varioivalla toistolla että Singerin ompelukoneet ovat maailman parhaita. Runo edustaa samanlaista hiljaista huumoria, jota pilkahtelee siellä täällä koko Aronpuron tuotannossa.
Pelkistetyimmillään Aronpuro on alkupuolen runossa Kahdeksan lausetta, jossa päiväys kertoo parikymppisen Aronpuron kirjauksen sota-ajalta ja sodassa kaatuneesta isästään. Taaksepäin katsova minämuotoinen runo on tavallaan dokumentaarinen, vaikka yksityiskohtien lähde lienee Aronpuron äiti. Tällaisena se edustaa tarinan siirtymistä sukupolvelta toiselle eli palautuu runon alkulähteille sekä tietysti Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologiaan. Täysin toista ääripäätä ja kokoelman varsinaista avantgardea edustaa seitsemän tekstin kollaasi …ja selailivat ja maistelivat päissään, joissa kukin teksti varioi toisiaan. Monikon kolmannessa persoonassa seikkailevien otoksien lähteet (?) paikantuvat mm. saksalaisiin upseereihin, yläluokan elämään, taiteilijoihin ja rikoksiin. Tuloksena on eräänlaista absurdia realismia ja samalla kertomus ihmisen ristiriitaisuudesta. Etäisyyttä kollaaseihin tuo teoksen vallitsevan preesensin sijasta imperfekti, joka luo hienoisen ironian vivahteen. Runoa voi huoleti pitää nykyisten googlerunojen esi-isänä.
Tein kaksi olennaista huomiota teosta lukiessani. Ensinnäkin, elokuvamaisuudesta ja runoudesta puhuttaessa taiteenlajeja yhdistävä Sergei Eisensteinin montaasi(tekniikka) tuntui loistavan poissaolollaan. Siis sillä tavoin kuin olin montaasin aiemmin ymmärtänyt. Paljastui että käsitykseni oli hieman kapea-alainen ja sisälsi lähinnä intellektuaalisen montaasin käsitteen (tämä taitaa kylläkin olla yleinen näkemys harvoilla montaasista puhuvilla runoilijoilla). Aronpurolta kun löytyy ainakin rytmistä, tonaalista (tulkinnasta riippuen) sekä yläsävelmontaasia. Nyt ymmärrettynä esim. viimeksi mainittu rinnastuu yksi yhteen Saarikosken ajatukseen eri elementtien dialektisesta läsnäolosta.
Toiseksi, liikkuvan kuvan idea muodostaa moninkertaisen paradoksin suhteessa modernismin ”liikkumattomaan” kuvallisuuteen: liike muodostuu yksinkertaisimmillaan still-kuvista, joissa yksittäisten objektien luonne on äärimmäisen liikkumaton ja suorastaan kuollut, asettuen jotakuinkin minimalistiseksi imagismiksi. Olennaista tässä on tietysti tekstikokonaisuuden liikkeen nopeus (siirtymien/leikkausten tiheys ja rytmi), notkeus (materiaalisuuden variaatiot, typografia) ja objektien laatu (elastisuus: sana, -yhdistelmä, säe, lause) sekä määrä. Edelleen, koska viime kädessä lukija määrää liikenopeuden, juuri kaikkein pelkistetyimmät objektit voivat (hidastettaessa tai) pysähdyttäessä saada subjektin luonteen pelkällä olemassaolollaan, ne alkavat esineiden (muotokuva, patsas) muodossa tuijottaa takaisin. Ja vielä, kuulostaako dokumentaarisen elokuvan idea tutulta: ”Näytä, älä kerro”.
Peltiset enkelit on selkeästi sukua alussa mainitsemalleni Saarikosken teokselle. Mutta siinä missä Saarikoskella korostuu kollaasimaisuus, fragmentaarisuus ja satunnaisuus, Aronpuro vie ilmaisunsa kurinalaisempaan ja pelkistetympään suuntaan sekä konkreettisen tapahtumisen (ja olemisen) hetkeen. Saarikosken minä ja sen itsereflektoiva osuus on Aronpurolla muuttunut hetkittäin havannoivaksi subjektiksi kameran kupeessa. Vaikka Peltiset enkelit on poetiikassaan tinkimättömämpi, Saarikosken teos on muodollisesti ehyempi ja muistuttaa fragmentaarisuudessaan ja kertomusluonteeltaan pikemminkin Haavikon Talvipalatsia. Toisaalta Mitä tapahtuu todella? on Peltisten enkeleiden tavoin auki maailmaan, mutta Talvipalatsi sisäänpäin ja fantasiaan kääntynyt, draaman keinoja käyttävä ja mielen maiseman tilallisuudessa liikkuva. Ja kun Saarikoski kasasi runonsa fragmenteista, Haavikon teksti editoitiin pitkästa ja jaarittelevasta muodosta puheen kannattelemaan fragmenttimaiseen tempoilevuuteen. Keskimmäinen teos siis kiinnittyy aiempaan ja myöhempään, joilla taasen ei ole juuri mitään tekemistä keskenään.
Edit 17.11.13 Aronpuron myöhemmistä tekemisistä Runomiimeissä
2 kommenttia :
Kristian,
semmoinen lisäys tähän, että Aronpuro oli Tampereen yliopiston Domuksen opiskelijakirjastossa töissä Peltisten enkeleiden valmistumisen aikaan. Hyvä kirjastotyöntekijä, löysi ainakin minulle yleensä aina tarvittavan kirjan ja aika nopeasti (tenttikirjoja ei ole ikinä tarpeeksi!).
Sitten tuo oivalluksesi elokuvalliseen kerrontaan. Sattuu olemaan fakta, että Tampereen Kinopalatsiin (r.i.p) tuli tuolloin Euroopan uusi aalto ensimmäisenä Suomessa, siis useimmiten ennen kuin Hesaan. Asiantilan on täytynyt johtua siitä, että Kinopalatsin pyörittäjä on tajunnut ajan hengen tai pyörinyt noissa maissa. En tiedä kuka/keitä he olivat.
Minulla ja muilla dramastudiolaisilla oli ilmaisliput elokuviin. Sain siis jotakuinkin täydellisen elokuvakasvatuksen draaman ohella, joka tietenkin sittemmin annettiin Helsingin teatterikoulun yksinoikeudeksi.
Muistan istuneeni monissa runoilloissa vanhassa kirjastossa Keskustorin laidalla. Elävää runoutta oli hurja määrä.
Sitä en tuolloin tiennyt että Manner oli toiminut Aronpuron lukijana ja auttajana. Mutta kuulostaa täysin loogiselta. Kumpikin oli persoonallisuudeltaan ehkä enemmän vetäytyvää sorttia kuin estraadeilla esiintyvää, niin kuin Saarikoski oli.
Todennäköisesti runoilijat tunsivat toisensa, siis P.S. ja K.A., piirit olivat aika tavalla pienemmän kuin nykyään.
Toivottavasti pääset Kaisaniemen Illuminaati-tilaisuuteen, josta on tietoja Luutiissa. Kuulostaa siltä että tilaisuus on hauska ja valaiseva. Tämä nyt vain sivuhuomautuksena.
Ripsa, yhteys 60-luvun uuteen elokuvaan ei ole oma havaintoni vaan lainattu, mutta kyllä sen itsekin olisin aikaa myöten hoksannut. Tuskin se on jäänyt huomaamatta aikalaisiltakaan. Tuo Mansen kinopalatsin osuus on uusi ja mielenkiintoinen tieto. Historia valitettavasti kulkee siihen suuntaan, että kaikki merkittävä lähtee/tapahtuu pääkaupungista/-ssa. Mannerin osuus on sikäli hauska, että hänet mielletään yhä 50-luvun modernistiksi, vaikka 60-luvun teoksensa kulkevat ihan toisaalle.
Elokuva on jäänyt mulla valitettavan vähille, varsinkin kun Orionissa pääsisi melko halvalla tsekkaamaan klassikoita.
Illusta sun täytyy kysyä Aksulta. Julkinen salakerho kuulostaa hauskalta, mutta nämä kirjallisuuselämän kiemurat löytynevät ihan ilman kyseistä tekaistua seuraakin.
Kaisaniemeen (Runokuu) pääsin kyllä. Mukava ilta.
Lähetä kommentti