poem moon rising

alkuperäinen kuva: William Van Horn

On runokuu. Runo kohtaa musiikin, teatterin, kuvataiteen, liikkuvan kuvan, arkkitehtuurin, luonnon, kirkon, radion, sirkuksen. Ja kuulijan. Aivan kuin olisi runon ystävän joulu, monipuolinen ohjelma tarjoaa jokaiselle jotakin. Mieleeni tulee Timo Hännikäisen kritisoima lyriikan karnevalismi (Nuori Voima 1/2010). Ajattelen itsekin, että runouden voima on tietyssä hiljaisuudessa, lukijan ja tekstin kohtaamisessa kirjassa tai muussa siihen rinnastuvassa muodossa. Mutta miksei runo voisi olla läsnä myös korvalle? Yleisön läsnäolo kertonee siitä, että runoon halutaan välittömämpi kontakti (tämä voi olla paradoksi?), elämys joka ei tarvitse vastaavuutta kirjoitettuun.

Olin viime viikolla läsnä useammassa runotilaisuudessa. Erityistä keskittymistä vaativat vieraskieliset esitykset, mutta korva tarkkana sai olla kielestä riippumatta. Erilaiset esittämisen perinteet kohtasivat ja jäin miettimään mikä ero lopulta on ensisijaisesti esitettäväksi kirjoitetulla tekstillä ja valkoiseen hiljaisuuteen uppoavilla riveillä. Ehkä raja on sittenkin keinotekoinen? Nautin suunnattomasti muutamasta latautuneesta esityksestä, joissa rytminvaihdokset, vaihtuvat äänirekisterit ja kehon kieli olivat vahvasti läsnä. Ei tullut mieleenikään ajatella, että tässä nyt oli tai ei ollut kirjallista arvoa, teemojen kerrostuneisuutta tai kielen kompleksisuutta. Kohtaamisessa oli samankaltaista paljautta kuin kirjan sivuilla vaeltavan lukijan etsinnässä. Tässä suhteessa olen valmis vetämään hieman takaisin aiempia sanomisiani.