vieraana martin enckell

Voiko kirjallisuus tappaa? Runoilija, kääntäjä ja kuvataiteilija Martin Enckell melkein maksoi sanoista hengellään maatessaan malarian kourissa Kalkuttassa 1992. Hänen runoutensa on ajatonta, myrskyisää ja vahvojen tunteiden värittämää, se tutkii mystiikkaa ja suuria kysymyksiä. Nykyään hän asuu asuinkumppaninsa Annan kanssa Helsingin Töölössä ja työskentelee kirjallisten töidensä ohessa vammaisten lasten koulunkäyntiavustajana.

Olet tunnetusta kulttuurisuvusta. Kertoisitko hieman tarkemmin tästä ja millä tavoin taustasi on vaikuttanut kirjailijaksi kehittymiseesi? Millaisia ovat kirjalliset esikuvasi?
Isoisäni Olof, joka oli kirjailija ja myöhemmin myös kirjallisuuden professori, on ehkä vaikuttanut eniten siihen että "valitsin" kirjailijan tien. Hän yksinkertaisesti teki minulle eläväksi niin maailmankirjallisuuden klassikot, suomenruotsalaiset modernistit kuin Ruotsin 40-lukulaiset (fyrtiotalisterna) ja paljon muuta ruotsalaisesta kirjallisuudesta. Isoäitini Mona (Leo), joka oli sekä kuvataiteilija että kirjailija ja jolla oli lisäksi nukketeatteri, avasi minulle puolestaan satujen ja myyttien maailman. Isäni oli toimittaja ja julkaisi nuoruudessaan runokokoelman (Natt för fega). Äitini oli kotitalousopettaja ja kotoisin Varkaudesta. Äitini puolelta isoisäni oli seppä ja isoäiti ompelijatar. Heidän kotoaan löysin kymmenvuotiaana mm. Martta Salmela-Järvisen muistelmat useissa osissa: erityisesti kuvaukset lapsuudesta ja materiaalisesti paljon köyhemmästä Suomesta oli suuri lukukokemus tuolloin. Kirjalliset esikuvat ovat vaihdelleet. Heihin kuuluivat jossain vaiheessa Pär Lagerqvist, Harry Martinson, Gunnar Ekelöf ja Erik Lindegren. Sittemmin on ollut monenlaisia poikkeamia: latinalaiseen Amerikkaan (mm. Octavio Paz), vanhempaan arabialaiseen runouteen, myös intialaiseen, kiinalaiseen ja osin japanilaiseen runouteen. Monet rockmusiikin persoonat ovat myös ajoittain jättäneet jälkensä, mm. Dylan, Cohen, Jim Morrison, Nico, Lou Reed jne. Fenixin aikoihin ruotsalaisista runoilijoista Guru Papersin ja Vesuviuksen ympärillä toimineet runoilijat Eric Fylkeson, Per-Erik Söder ja Bruno K. Oijer olivat tärkeitä. Vähän myöhemmin punk-aallon mukana kuvioihin tuli myös lauluntekijä ja laulaja Joakim Thåström, jonka energia ja aistillinen karheus kantaa ja henkii runoutta. Suomenkielisistä häntä voisi verrata Ismo Alankoon. Sielunkumppaneita runoilijoiden joukossa täällä Suomessa oli ehkä Arto Melleri ja edelleen J. K. Ihalainen.

intervju med martin enckell

Kan litteratur döda? För sina ord fick poeten, översättaren och bildkonstnären Martin Enckell nästan betala med sitt liv då han i Calcutta år 1992 drabbades av malaria. Hans poesi är tidlös och otyglad och genomsyrad av starka känslor, den ger sig i kast med mytologier och de stora frågorna. Idag bor han med sin sambo Anna i Tölö i Helsingfors och arbetar som skolassistent för barn med specialbehov.

Olet tunnetusta kulttuurisuvusta. Kertoisitko hieman tarkemmin tästä ja millä tavoin taustasi on vaikuttanut kirjailijaksi kehittymiseesi? Millaisia ovat kirjalliset esikuvasi?
Min farfar Olof som var författare, förutom sedan senare även professor i litteratur, är kanske den som haft största inflytande på mitt "val" att bli författare. Han helt enkelt levandegjorde för mig såväl världslitteraturens klassiker som de finlandssvenska modernisterna och de svenska fyrtiotalisterna och mycket annat i den svenska litteraturen. Min farmor Mona (Leo), som var både bildkonstnär och författare förutom att hon hade en dockteater, öppnade å sin sida bl.a. sagornas och myternas värld för mig. Min far var journalist, och publicerade en diktsamling (Natt för fega) i sin ungdom. Min mor var hushållslärarinna, hemma från Varkaus. Min morfar var smed och min mormor sömmerska. Hemma hos dem hittade jag i dryga tioårsåldern bl.a. Martta Salmela-Järvinens memoarer i flera delar, speciellt skildringen av barndomen i ett gånget och materiellt mycket fattigare Finland var en stor läsupplevelse då. De litterära förebilderna har växlat. Till dem hörde vid något skede PärLagerkvist, Harry Martinsson, Gunnar Ekelöf och Erik Lindegren. Sedan har det blivit utvikningar åt en massa olika håll, till Latinamerika, till Octavio Paz bland annat, och till äldre arabisk poesi, och indisk, och kinesisk och till en del japansk. Många profiler inom rockmusiken har också i perioder satt sin prägel, bl.a. Dylan, Cohen, Jim Morrison, Nico, Lou Reed m.fl. Under Fenixtiden blev svenska poeter i kretsen kring Guru Papers och Vesuvius aktuella, främst kanske Eric Fylkeson, Per-Erik Söder och Bruno K. Öijer. Något senare, med punkvågen, kom låtskrivaren och sångaren Joakim Thåström in, med en energi och en råhet, en sensuell råhet, som var likvärdig med poesi. På finskt håll kunde han kanske jämföras med Ismo Alanko. Själsfränder bland poeter här i Finland var kanske Arto Melleri, och J.K. Ihalainen fortfarande.

vieraana j. k. ihalainen

Miten kirjallisuutta eletään? Shamaanibeatnikki, kirjaltajanomadi, kulttuurinostalgikko ja elämäntapakriitikko J. K. Ihalainen on tehnyt kaiken toisin, lähtenyt ensin maailmalle ja siirtänyt kokemuksensa ja vaihtoehtoiset todellisuudet kirjoittamisensa ja kustantamiensa kirjojen peruskiveksi.

Olet matkannut Himalajalla, Saharassa ja Mongoliassa. Mitä matkat ovat tuoneet kirjoittamiseesi ja toisaalta näkemykseesi elämästä ja itsestäsi?
Matkustaminen on tuonut nöyryyttä ja näköalaa siihen, miten yksinkertaisissa oloissa eletään intensiivistä ja rikasta elämää. Matkustaessa kävellään paljon, kävelemisessä on meditatiivinen, eheyttävä vaikutus. Elämäni ns. huippukokemukset paikottuvat Himalajalle. Silloin huomaa sen miten kykenee lopettamaan selittämisen (itselleen ja muille) ja kykenee antautumaan kokemiselle. Kirjoittamiseen huippukokemukset vaikuttavat siten, että ymmärtää etteivät kaikki kokemukset ole siirrettävissä. Ne jäävät selittämättömiksi, ja niitä on mahdollista lähestyä vain aavistelemalla, aistimalla. Vieraillessani tiibetiläisessä gombassa mantraavien ja musisoivien munkkien luona olin todella onnellinen, ettei minulla ollut minkäänlaista tallenninta mukana.

Otit nuorena pestin merille ja sittemmin olet asunut Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa 1970- ja 80-luvulla. Millä tavoin tuonaikainen elämä poikkeaa myöhemmistä elämänvaiheistasi? Millaisina sikäläiset elämäntavat ja (ala)kulttuurit ovat näyttäytyneet, miten skandinaavinen ja suomalainen mielenmaisema eroavat toisistaan? Jos erot olivat suomettumisen aikoina suuret (?), ollaanko nykyään kaikki vain (olevinaan) eurooppalaisia ilman paikallisia mausteita ja vailla poliittista itsemääräämisoikeutta?
Matkustellessani runsaan vuosikymmenen ristiin rastiin Pohjoismaita opin työelämän kautta tuntemaan hyvinkin erilaisia ihmisiä. Ehkä eniten minua miellyttivät norjalaiset ja saamelaiset, eli arktinen mielenlaatu. Tanskassa asuin kymmenisen vuotta, ja siellä tutustuin hippien, punkkareiden ja talonvaltaajien maailmaan. Opin suoran toiminnan erilaisia muotoja. Näin vaihtoehtoisen toiminnan ja talouden käytännössä, eli musiikissa, teatterissa, käsityöläisyydessä, asumisessa ja kaupankäynnissä. Näin erilaisia utopian malleja, jotka joko toimivat tai sitten eivät. Totta kai vertasin näitä ilmiöitä Suomeen, ja oli todettava, että Suomessa tällaista elämää eli vain kourallinen ihmisiä. Suomessa muutos tapahtui vasta Glasnostin jälkeen, ja ilmapiiri muuttui muutamassa vuodessa sallivammaksi, syntyi uudenlaisia vaihtoehtoja, kommuuneja, radioita, kauppoja.

hopeanmustaa

poem moon rising

alkuperäinen kuva: William Van Horn

On runokuu. Runo kohtaa musiikin, teatterin, kuvataiteen, liikkuvan kuvan, arkkitehtuurin, luonnon, kirkon, radion, sirkuksen. Ja kuulijan. Aivan kuin olisi runon ystävän joulu, monipuolinen ohjelma tarjoaa jokaiselle jotakin. Mieleeni tulee Timo Hännikäisen kritisoima lyriikan karnevalismi (Nuori Voima 1/2010). Ajattelen itsekin, että runouden voima on tietyssä hiljaisuudessa, lukijan ja tekstin kohtaamisessa kirjassa tai muussa siihen rinnastuvassa muodossa. Mutta miksei runo voisi olla läsnä myös korvalle? Yleisön läsnäolo kertonee siitä, että runoon halutaan välittömämpi kontakti (tämä voi olla paradoksi?), elämys joka ei tarvitse vastaavuutta kirjoitettuun.

Olin viime viikolla läsnä useammassa runotilaisuudessa. Erityistä keskittymistä vaativat vieraskieliset esitykset, mutta korva tarkkana sai olla kielestä riippumatta. Erilaiset esittämisen perinteet kohtasivat ja jäin miettimään mikä ero lopulta on ensisijaisesti esitettäväksi kirjoitetulla tekstillä ja valkoiseen hiljaisuuteen uppoavilla riveillä. Ehkä raja on sittenkin keinotekoinen? Nautin suunnattomasti muutamasta latautuneesta esityksestä, joissa rytminvaihdokset, vaihtuvat äänirekisterit ja kehon kieli olivat vahvasti läsnä. Ei tullut mieleenikään ajatella, että tässä nyt oli tai ei ollut kirjallista arvoa, teemojen kerrostuneisuutta tai kielen kompleksisuutta. Kohtaamisessa oli samankaltaista paljautta kuin kirjan sivuilla vaeltavan lukijan etsinnässä. Tässä suhteessa olen valmis vetämään hieman takaisin aiempia sanomisiani.

hämärä ajatussoppa: kirjailija

Asioiden määrittely helpottaa meitä hahmottamaan maailmaa, silläkin uhalla että tuosta rajaamisella ja tiivistämisellä taiteilusta muodostuisi mustavalkoista lokerointia. Suomen kielen sana kirjailija kuulostaa yksinkertaiselta ja arvoladatulta, suoraan kirja-sanasta johdetulta. Kirjoittaja on sitten jotain muuta, verbistä johdettuna kuka tahansa joka osaa kirjoittaa tai on kirjoittanut jotakin. Kirjoittaja on usein synonyymi harrastajakirjoittajalle, jolloin kahden ensiksi mainitun väliin voi piirtää paksun viivan.

Viron kielen sanoista yksi hauskimpia on luuletaja, mutta kirjanik tuntuu jäykältä, Voisi ajatella että runoilijalla on kaikki vapaus, mutta kirjailija jäykistyy tuottamiseen? Englannin writer viittaa usein kirjailijaan, vaikka toimittajistakin nimitystä käytetään. En tiedä mikä sävyero sillä on sanan author kanssa, jälkimmäinen kun viittaa myös luojaan ja tekijään. Ruotsin författare viittaa myös tekijään, kirjoittajaan. Toisin kuin suomessa, sillä on kantasanana verbi eli kirjoittaa, laatia, sepittää. Jokaisen kielen kehittyminen on prosessina toki omanlaistaan. Kirjallisuuden kulttuuri on Suomessa nuorta, joten kirja-sanalla lienee ollut suurempi status sanan kirjailija kehittymiselle. (oma arvaukseni, joku kirjallisuushitorioitsija tai kielitieteilijä voinee oikoa). Herrapelossa ja -vihassa eläneelle kansalle ja poroporvariselle yhteiskuntakäsitykselle tittelit sopivat tietysti paremmin kuin hyvin. Minäkin voisin olla puhelinluettelossa vaikkapa lääkärin veli tai FM.

puntarissa runolevyjä

Vuosi sitten kuuntelin Ylen kulttuuripeiliä, jossa toimittaja esitteli kolmea runolevyn tehnyttä runoilijaa. Tutkiva journalismi oli jäänyt puolitiehen, koska jutussa annettiin ymmärtää näiden kolmen olevan ainoat lajissaan. Siispä tuon nyt julki tiedossani olevia julkaisuja.

A. W. Yrjänän Lilith on julkaissut hänen kokoelmansa Rota & Arcana tuplalevynä. Saarikoskimaisia, lyhyitä viipaleita on yhteensä 103 kappaletta. Hieman ihmetyttää ettei runoihin ole tehty minkäänlaista äänitaustaa, osaamisesta ei varmaan olisi ollut puutetta. Nyt kokonaisuus jää hieman puuduttavaksi, mitä korostaa äänityksen kaikuefekti: Se tuo mieleen kirkkosaarnan. Ehkäpä levyn on laskettu tekevän kauppansa joka tapauksessa, kirjojen tavoin.

Heli Laaksosen Jänes pussis (Sammakko) on jo hieman elävämpää tavaraa. Studioäänityksissä on käytetty kuvittavia elementtejä, mutta itse runot Laaksonen lausuu korostetun hitaasti, mikä tuntuu jähmettävän elävää kieltä. Livetaltioinneissa rytmi on jo kohdallaan ja myös puhe runojen välillä sekä yleisön reagointi sopivat hyvin runojen murremaailmaan. Kirjallisessa muodossa karsastan Laaksosen runoja, mutta lausuttuna ne heräävät eloon ihan toisella tapaa. Laaksonen on julkaissut myös toisen äänikirjan, Sulavoi (Otava).

runot äänessä

Runojen esittäminen on herkkää hommaa. Koskapa ainakin osasta runotilaisuuksia on tullut melko suosittuja, aiemmin kuoreensa vetäytyneet runoilijat ovat voittaneet esiintymispelkonsa ja tulleet kohtaamaan yleisönsä lavalla. Sepä ei olekaan helppoa, sillä suuri osa runoista on parhaimmillaan kirjallisessa muodossa. Tokihan runolla on juurensa suullisessa perinteessä, mutta "taiderunosta" puhuttaessa helpoimmin vastaanotettavia ovat yleensä yksinkertaisimmat ja helppotajuisimmat tekstit. Ja tietysti mahdollisimman paljon rytmisiä ja soinnullisia elementtejä käyttävä runo, ynnä herkullisia yksityiskohtia sisältävät. Mutta ensimmäiseen julkiseen esiintymiseen runoilijaa saa yleensä maanitella pitkään. Ensimmäisten kertojen jälkeen on jo helpompaa.