helsinki syyskuun kymmenes

Yritin katsoa tarkemmin, kaupungin
sameat silmät, kevyttä vihmaa ja harmautta.
Haaleat ihmiset vaelsivat kaduilla ääneti,
toimistossa hurisee, huulien hitaat kaaret.

Lounasravintolat, hotellin aulat.
Liikkeet jähmeät kuin öljy pakkasessa.
Askelten kaiut, autojen raskas matelu.
Silmät tuijottivat mitään näkemättä.

Mikä on tämä paikka, kuulin vain
kaukaisen matalan äänen, kuin didgeridoo
ja tippukiviluolan veteen putoavan pisaran
pitkään soivan sävelen.

Toistin kysymyksen, vastaus suoraan aivoihini:
"Tämä on sinun kaupunkisi, sinun totuutesi, yksi
tuhansista Baabelin kopioista. Elä ja todista tämä,
montako mustaa, montako punaista sydäntä näet."

Luulin palelevani, mutta en tuntenut mitään.
Kuka minulle puhui? Nähtiinkö minut,
kurkistiko joku rintani alle?
Ehkä kuljin rauniolla, viimeisessä kaupungissa.
Tai kenties kaupunki näytti todelliset kasvonsa.