alula, airplane

Siipi takavasemmalla suhisee kun lentokone puhkoo pilvien hattaroita, hitaasti
ylemmäs ja ylemmäs, kunnes näyttäytyy

taivainen antarktis. Koitan puhua lentoemännälle,
ja kanssamatkustajalle, he eivät kuule! Tämä on minun
elämäni, miksei kukaan kuule, sitten

muistan tulpat korvissani, hämmennän kahvia hämmentyy
mieleni matkaan sen pyörteisen mustuuden ympäröimään aromigalaksiin
se järkyttyy

jumalallisesta lusikastani ja katoaa nieluuni,
mustaan aukkoon, ikuiseen metamorfoosiin, pudottaudumme
kosteaan ilmanalaan

ja tunnistan pisaran, joka haluaisi kietoa minut sisäänsä, pisaran joka yrittää
ja yrittää
mutta taipuu

alumiinin ja lasin edessä, pisaran joka tulee lapsuuden pilvestä,
pilvestä joka karkasi

ja palasi muuttuneena, en heti tunnistanut sitä, alhaalla
maa lähestyy, Jumalan

riipimässä grafiikassa erotan junan, joka avaa tai sulkee
kiskojen vetoketjua. Näen itseni istuvan vaunussa,
vakava nuorimies sydän auki

kuin maailman haava, suistuen
pääsee raiteiden orjuudesta
hän katsoo katoavaa maisemaa, yllään
voimajohdon energia työntää junaa eteenpäin

ja tunnen samanlaisen käsittämättömän voiman nöyryyteni yllä,
jokin kuljettaa minua

silloinkin kun poljen paikallani, silloinkin
kun olen jähmettynyt. Jään hetkeksi istumaan

laskeuduttuamme, näen silmät kiinni näkymän Vesuviuksen juurelta:
turisti katsoo hedelmäistä
rinnettä, hän tunnustelee itseään, kaikin käsin hän pitää kiinni

itsestään, kaikin käsin
ja tuntee sisällään laattojen rysähdyksen, magman, latautuneen liikkeen,
kaikin käsin hän kohtaa itsensä, itselleen vieraan

katsoessaan kiviselle sängylle käpertynyttä kivettynyttä hahmoa, sen sielu lentää
tuntemattomilla lakeuksilla, miten käy meidän

elävien lentävien hahmojen, kivettyvätkö itseensä
uponneet sielumme näissä sisäisissä iskuissa ja taisteluissa, mihin me kuljetamme
sitä ainoaamme, sydämen sitkeää ja hapuilevaa rytmiä?

Avaan silmäni, nostan reppuni harteille
- jonka hihnat hiertävät nahkaa ja lihaa, taakka
josta aina valitan vaikka
koskaan en vaihtaisi sitä toiseen - ja kuljen

kohti mielettömyyden ja merkityksen vihertävää synteesiä, lymyilen
nurmen ja sateen, tuulen ja auringon tanssissa,
kuuluu suhinaa, pilvien hattarat puhkovat auerta, hitaasti...