asioiden järjestyksestä

Paavo Haavikolle

               airo ja loiske, veto, veto ja rantojen mutkat, terävät
               varjot, tämä on historiaa joka asuu meissä mutta

ratapenkkojen tuoksu ja vanhat asemahallit, toinen
aika ja nostalgiaa niille joilla ikää riittää, riittääkö

               että nyt henki liikkuu 10000 metrin korkeudessa,
               siivet suhisevat, näin kuuluu sanoa pilvien tasolla

ja jotain jäi tuonne väliin, murtuma, aika, kehitys
ja moderni ihminen on täällä kotonaan, kaikkialla

               aistien hämmennystä, mielihyvää mutta unohduin
               jonnekin, en ehtinyt tähän aikaan, välitilan tuntu

tai väliaikaisuuden, väärään aikaan ja paikkaan
eksyy helposti, kuka sanoi että poispääsy helppoa?

               helppoa on tarrata päivien ohimenevään kajoon
               helppoa on unohtua muottiin kenen tekemään?

sillä nautin kahvin vastoin vatsan vastustusta,
huolin tottumukseni, liu’un asteittaiseen pilveen

               ja kyllä pilvi kuuluu runoon, kaksi parempaan,
               ripaus historiaa minuutta lintuja puita, kaikki käy

käy kone ja abstrakti ja rytmi ja viiltävyys, sekin
tunne jostain puuttuvasta, mielen kynnyksellä siis

               koputtelen puuta, ihan oikeaa puuta ja kysyn mitä
               kuuluu, että onko talvi ollut vaikea, onko ystäviä

kaatunut, mitenkä sujuu siittäminen ja onko haittaa
sienistä, niistä kolottavista vihulaisista, muistinko

               tällä puolen ei ole mitään, ei mitään todistettavaa,
               uskonsa kullakin, nöyryyttä puuttuu paitsi puilta

kaikille on tilaa auringossa jos kyynärpäitä riittää,
oksia joilla sohia, reheviä latvuksia joilla loistaa

               enkä puhu itsestäni nyt, en kahden jalan hirviöistä
               puhun puista ja itselleni, puhun ainoasta oikeasta

puhun rantojen mutkista terävistä varjoista, puhun
kadotetusta joka palaa uudelleen, koneen jälkeen

ei ole mitään: