Paavo Haavikolle
airo ja loiske, veto, veto ja rantojen mutkat, terävät
varjot, tämä on historiaa joka asuu meissä mutta
ratapenkkojen tuoksu ja vanhat asemahallit, toinen
aika ja nostalgiaa niille joilla ikää riittää, riittääkö
että nyt henki liikkuu 10000 metrin korkeudessa,
siivet suhisevat, näin kuuluu sanoa pilvien tasolla
ja jotain jäi tuonne väliin, murtuma, aika, kehitys
ja moderni ihminen on täällä kotonaan, kaikkialla
aistien hämmennystä, mielihyvää mutta unohduin
jonnekin, en ehtinyt tähän aikaan, välitilan tuntu
tai väliaikaisuuden, väärään aikaan ja paikkaan
eksyy helposti, kuka sanoi että poispääsy helppoa?
helppoa on tarrata päivien ohimenevään kajoon
helppoa on unohtua muottiin kenen tekemään?
sillä nautin kahvin vastoin vatsan vastustusta,
huolin tottumukseni, liu’un asteittaiseen pilveen
ja kyllä pilvi kuuluu runoon, kaksi parempaan,
ripaus historiaa minuutta lintuja puita, kaikki käy
käy kone ja abstrakti ja rytmi ja viiltävyys, sekin
tunne jostain puuttuvasta, mielen kynnyksellä siis
koputtelen puuta, ihan oikeaa puuta ja kysyn mitä
kuuluu, että onko talvi ollut vaikea, onko ystäviä
kaatunut, mitenkä sujuu siittäminen ja onko haittaa
sienistä, niistä kolottavista vihulaisista, muistinko
tällä puolen ei ole mitään, ei mitään todistettavaa,
uskonsa kullakin, nöyryyttä puuttuu paitsi puilta
kaikille on tilaa auringossa jos kyynärpäitä riittää,
oksia joilla sohia, reheviä latvuksia joilla loistaa
enkä puhu itsestäni nyt, en kahden jalan hirviöistä
puhun puista ja itselleni, puhun ainoasta oikeasta
puhun rantojen mutkista terävistä varjoista, puhun
kadotetusta joka palaa uudelleen, koneen jälkeen
ei ole mitään:
Sama alkutalven valo
15 tuntia sitten
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti