Poeettisena rakenteena kyse on liikkuvan kuvan runosta, joka kehitään kokoon ns. objektiivisen kameran avulla. Kamera tallentaa konkreettisen kuvallisuuden keinoin maailman tapahtumista ja maailmassa olemista. Varsinaista kokijaa tai puhujaa ei aina ole, mutta läsnä ollessaan subjekti lähinnä havannoi ympäristöään ja välttää sen kommentoimista tai on omassa tapahtumisessaan miltei objektin asemassa. Poikkeuksena on muutamia yksittäisiä itsereflektiivisiä hetkiä, joiden roolina on tuoda runoon lisää tilan tuntua. En tiedä Aronpuron kirjallisista esikuvista (kts. viim. kappale) ja missä määrin 1960-luvun uuden aallon elokuva (cinéma vérité, Jean-Luc Godard) on läsnä. Luultavasti kyse on normaalista oman poetiikan rakentamisesta useiden näkemysten ja vaikutteiden pohjalta. Jokunen runo on kallellaan vuosisadan alun ekspressionismiin.
