29. joulukuuta 2009

saimaa

Sade putoaa kuin eilinen päivä, unohtuneena, kaikesta jäljessä. Kiuas sihisee ja naksuu kun juotan sille vettä ja tilkan olutta, tuoretta rieskaa arinalla. Sauna makaa laiturin päässä, hehkuva kuutio veden yllä. Aallot ahmivat tuulta. Saippuoin itseni ja hyppään veteen. Lika ei koskaan katoa, se vain liukenee ympärille. Vesi on ilmaa lämpimämpää, vesi luo pimeyttä joka kietoo ruumiin muiston kohdun lämpöön. Sukellan syvemmälle, pohjan samea vesi,

22. joulukuuta 2009

hiljaisuudesta

Luin jostain, että Mirkka Rekola suree hiljaisuuden katoamista runoudesta, tai jotain sinnepäin. En löytänyt lähdettä enkä näin ollen voi syventyä lausuntoon paremmin, mutta Rekolan tuotantoa lukeneena luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoittaa. Runous on kokenut monenmoisia mullistuksia ja vaikka lasta ei pesuveden mukana heitettäisikään, jotain saattaa silti kadota. Ajatus saattaa tuntua oudolta sitä vasten, että meille on annettu ymmärtää runouden elävän jonkinlaista renessanssia 2000-luvun Suomessa. Monimuotoisuuden allekirjoitan toki minäkin, mutta renessanssista puhumiseen eivät rahkeeni riitä.

Mutta mitä Rekola hiljaisuudella tarkoittaa? Hänen omat runonsa ja aforisminsa ovat pelkistettyjä, monitulkintaisia ja keskittymistä vaativia, sanalla sanoen kaikkea sitä mihin keskivertokuluttaja ei jaksa tai pysty omaksumaan. Runoista huokuu hiljaisuus niin sanojen kuin kuin kuvien tasollakin ja jälkimmäinen lienee räiskyvään kuvatulvaan identifioituneelle laimeaa. Rekolan runot vaativat pitkälti lukemisen synkronoimista käsitteellisen ajattelun kanssa, mikä kenties hieman vieroksuu välittömään aistillisuuteen perustuvaa kokemista. Myönnän, että itsellänikin on ollut vaikeuksia tuollaisen tiiviisti keskittymisen lukemisen kanssa, mutta usein kärsivällisyys palkitsee.

5. joulukuuta 2009

pimeys, ja aina tarkasti

Pimeys, ja aina tarkasti
puolen minuutin välein kuului lampusta napsahdus.
Katot suojaavat pilviltä, matot
betonin hyväilyltä. Olen viipynyt, keltaiset tiilet vaahteran varjossa,
vaikka koti tästä tuli, suihku vuotaa,
pudotessaan pisara antaa metallisen soinnin.
Asiat tapahtuvat huomaamatta, hiipien.
Sinä olit onnellinen, vihasit pölypunkkeja!
Päivä heijastaa viereisen kerrostalon

29. marraskuuta 2009

assimilaatio n:o 2

Reunaa ei ole. Kaikki taipuu.

Yöllä tuuli pyörittää myllyn siipiä
kivet jauhavat tyhjää.

Laivat kyntävät merta
pohjan hylyillä uudet asukkaat.
Kiivaasti liikkuvat luomien alla
nuo nopeat kalat.

23. marraskuuta 2009

caroline

Nainen porhaltaa kuin juna.
On reitti suora ja päättäväinen.

Jos näytät punaista valoa, se ajaa yli.
Jos vihreää, saat hiilimiehen paikan.

Ennen vielä kuulit hiljaisuuden.

Juna menee aina perille.
Konduktööri leimaa liput täsmällisesti
ja kikattaa.

4. marraskuuta 2009

saksittua (calvino)

"Toisinaan minusta tuntuu kuin ruttoepidemia olisi iskenyt ihmiskunnan ominaisimpaan toimintoon eli puhekykyyn. Sairaus ilmenee tiedollisen voiman ja välittömyyden menetyksenä, automatisoitumisena, jonka vaikutuksesta kieli latistuu kaikkein yleisempien, anonyymimpien, abstraktimpien kaavojen käyttöön: merkitykset laimenevat, ilmaisun huiput tasoittuvat. Jokainen kipinä, joka sinkoaa sanojen törmätessä uusiin olosuhteisiin, sammuu.

Tässä yhteydessä en halua ryhtyä pohtimaan, tulisiko epidemian syitä etsiä politiikasta, ideologiasta, byrokraattisesta yhdenmukaisuudesta, joukkotiedotusvälineiden tasapäistävästä vaikutuksesta vai keskitason sivistyksen leviämisestä koulujärjestelmän kautta. Minua kiinnostavat lähinnä parantamisen mahdollisuudet. Kirjallisuus (ja mahdollisesti vain kirjallisuus) voi kehittää vasta-aineita taistelemaan kieliruton leviämistä vastaan.

29. lokakuuta 2009

matka itseen

Aivan kuin kuorisit sipulia
luulet että kuljet kohti ydintä.
Maksat halusta
maksa ilolla kyyneleet!

Matroshka hymyilee
ja avautuu kerta kerran jälkeen
kunnes silmä ei tavoita puuta, syitä, ikää.
Tai leikkiin kyllästyy.

17. lokakuuta 2009

yö vierähti kyljelleen

II

yö vierähti kyljelleen, putosi raukeaan aamuun
kylmässä ilma tiivistyy muistomme melodiaksi

ethän efter suihkun ja hampaiden harjaamisen
käänny peilistä pois: maailma näyttää toiselta

hän pukeutuu oman alastomuutensa totuuteen
hän leikkauttaa siipensä ja antaa ne haluavalle

ihminen: pitkä matemaattinen kaava on saava
kuvansa haavan: siivetön enkeli, paratiisiliha

10. lokakuuta 2009

mistä puhun kun puhun kokeellisuudesta

Uudesta suomalaisesta runoudesta ei voine puhua ilman blogeja ja kevyempiä kustantamisen muotoja. Siksipä onkin hämmästyttävää, että hakusanoilla kokeellisuus ja avantgarde suomenkielisiltä nettisivuilta ei löydy juuri mitään, kahta aihetta käsittelevää kirjaa lukuunottamatta. Mitä ilmeisemmin suuri osa keskustelusta siis käydään livenä, asiaan perehtymättömien ja ei-aktiivisten ihmisten ulottumattomissa.

Vähäänkään aikaansa seuraava runoihminen ei ole kuitenkaan voinut olla huomaamatta mitä kentällä tapahtuu. Kokeellinen runous on nostanut päätään, varsinkin kuluvan vuosikymmenen jälkipuoliskolla ja uusimman runoilijasukupolven myötä. Pariin otteeseen on ihmetelty, että jos kaikki (uudempi) runous on kokeellista, onko silloin mikään kokeellista.

Avantgarde (jota käytän tässä kokeellisuuden synonyymina, oikaiskaa jos olen väärässä) on aina suhteessa muuhun vallitsevan taiteen tekemisen ja arvottamisen tapaan, jotka se siis kyseenalaistaa. Olen yrittänyt seurata mitä kaikkea se nykyisellään pitää sisällään, mutta parin-kolmen vuoden ajan olen ollut paitsiossa ja lähinnä netin armoilla. Sieltä eivät kaiketi kaikki salaisuudet aukea ja häpeäkseni tunnustan ettei minulla ole tuntumaa kaikkein uusimmista julkaisuista. Siihen tulee kyllä korjaus, joten palataan asiaan tulevaisuudessa.

5. lokakuuta 2009

lampi on täynnä ääniä

Lampi on täynnä ääniä, he narskuvat, he kvaakkuvat
ja mäiskivät vettä pyrstöillä, sukivat höyheniä.
Keväisin he napsivat ahnaasti matoja kynnöksistä.
He ovat lempeitä veijareita etanat suussaan.
He ovat arkoja ja epäluuloisia, heistä tulee helposti ärtyisiä.
Anas platyrhynchos, kesytetty sinisorsa, tuttavallisemmin ankka,

28. syyskuuta 2009

suuret kertomukset ovat kuolleet

...vai ovatko? Mikä on viimeksi lukemasi kirja, joka arvostetaan klassikoiden joukkoon tai jonka itse arvotat sellaiseksi? Mitä kirjalta vaaditaan, jotta se ansaitsee noston jalustalle? Suuria tunteita, kasvukertomuksen, elämälle heittäytymistä, moraalitutkielmia, maailmanmullistuksia, historialliset puitteet, kronikkaa, uuden kielellisen tai rakenteellisen position, mitä? Ja tarvitseeko todella merkittävän kirjan edes olla mikään tiiliskivi? Mikä ylipäätään puhuttelee lukijoita yli erilaisten rajojen ja aikojen vai olemmeko sittenkin sidoksissa pyhään kaanoniin?

Maailma on ehtinyt muuttua moneen kertaan kirjoitetun historian aikana. Suuret kertomukset ovat alunperin tyydyttäneet ihmisen turvallisuudentunnnetta ja maailmanjärjestystä myyttien, seikkailujen ja uskonnollisfilosofisten kirjoitusten myötä. Kun kirjallisuus asettui tavallisen ihmisen tasolle, päästiin jo tilanteisiin joissa teos saattoi olla uhaksi poliittisille tai uskonnollisille vallanpitäjille. Tällaiset kirjat saavat usein tunnustuksensa vasta jälkikäteen.

23. syyskuuta 2009

mutta

Tyhjä katu, jonka keskellä Sattuma ja Nautinto pysähtyvät, potkivat viimeiset hiekat sivuun ja haistavat oman hikensä väreilevässä ilmassa. Hetki vielä, ja revolveri sylkäisee suustaan sähisevän partikkelin joka kiitää kohti silmäkuoppaa, repii aivojen hyytelön takaraivon kautta vapauteen. Mutta odotetaan: still-kuva, luoti pysäytettynä puolimatkaan. Mitä se tietää kohteestaan, onko ajoitus ja tarkkuus suhteessa siihen iloiseen välinpitämättömyyteen, jolla sormi painaa liipaisinta? Yksinkertainen binäärinen elämä, käsky ja lepo. Jos partikkeli tietää paikkansa, viekö lauseelle levitetty punainen matto saluunaan ja yläkerran tytön vuoteeseen? Ja onko katu aito, sen ihmiset hikikarpaloineen vain hologrammeja, kaupunki pelkkä lavaste, suuri kohtaus pientä elämää varten. Tai päinvastoin?
TuliSavuNet 2007

17. syyskuuta 2009

karkkisurua kestää

Karkkisurua kestää kaupasta pitkään.
Tänään sain viattomia sydämiä, sivulauseessa,
mutta piilopäivänä en häntä ajattele.
Hän opiskelee kauneutta, minä kuljen rujon maailman laitaa.
Hänessä on ominaisuuksia, toisenlaisia, mutta hän ei näe
otsani arpia, kantapään murtumia.
Hän laulaa kauniimmin ketään, mutta rakkaus

29. elokuuta 2009

syksy

I

Ajan mustaa Volvoa,
takapenkillä istuu varjoni
ja polttaa sikaria.

Pyyhkijät niihkuttavat,
vesi valuu ja valot vaihtuvat,
punainen, keltainen
ja punainen.

17. elokuuta 2009

kuutamo, moderni valaisin

I

kuutamo, moderni valaisin lammen yllä kyllä
yö halkeaa kuin kypsä luumu, seinät kaatuvat

peilikuvat & ketunleivät lentävät sinne tänne
puhelin pirisee: kai ehdollistunut minä vastaa

me puhuimme kauan taivaan, helvetin asioista
niin kuin niistä jotain tietäisimme sietäisimme

veitsen viillon illan lihaan palkeenkieleen, pian
siirrytään toiseen aikaan ja paikkaan, elämästä

5. elokuuta 2009

helsinki syyskuun kymmenes

Yritin katsoa tarkemmin, kaupungin
sameat silmät, kevyttä vihmaa ja harmautta.
Haaleat ihmiset vaelsivat kaduilla ääneti,
toimistossa hurisee, huulien hitaat kaaret.

Lounasravintolat, hotellin aulat.
Liikkeet jähmeät kuin öljy pakkasessa.
Askelten kaiut, autojen raskas matelu.
Silmät tuijottivat mitään näkemättä.

23. heinäkuuta 2009

tällaisena lämmön halkaisemana

Tällaisena lämmön halkaisemana kesäaamuna, kun tuuli rypistää veden pintaa ja huojuttaa rannan kaisloja, kun kallio paljastaa rohkeat muotonsa kasvattaa mäntynsä tutkivan ilmeen. Minäkö se jotain ohutta ihoosi raapustin, kunpa en tietäisi sanoista, sanat kumpuavat hulluuden lähteestä. Puro lorisee, haavat värisevät, kaarnalaivassa kiehtoo sen keveys ja virralle antautuminen – ei vuolijalle juolahda mieleen, että laiva kieltäytyisi roolistaan. Haavat väistyvät, valoon pakotettuna muistan aikojen nopeat askeleet, ne muovaavat ajatusta, kaunista. Jos on tullut osalliseksi. Olen nähnyt jumalan kasvot, ne nauroivat rakastavaisten silmissä. Ne nauroivat. Hengitän lauseen loppuun, putoaa puhe polulle, virtaus itse, havina tuulessa riittää.

16. heinäkuuta 2009

aika ja oleminen

Viimeksi höpisin ohimennen Heideggerin Daseinista. Täytyy sanoa ettei minulla ei ole käsitteen syvempää ymmärrystä. Paradoksaaliselta kuitenkin tuntuu se, että Heidegger erottaa toisistaan ontologisen ja ontisen, koska vieraantuessamme jälkimmäisestä ja keskittyessämme edelliseen saattaa koko käsite jäädä pölyttymään teoreettiselle tasolle. Elämän ymmärtäminen ei kai kuitenkaan vaatine perehtymistä filosofisiin koukeroihin? Ehkäpä joku valveutunut lukija osaisi selittää minulle Daseinin kansantajuisesti ja kertoa samalla, miten osaan soveltaa tätä tietoa omaan elämääni?

Vaikka Albert Einstein oli fyysikko, hänen suhteellisuusteoriansa on sikäli mielenkiintoinen että siitä on johdettavissa myös sosiaalipsykologisia tulkintoja. Luonnontieteet saattavat siis olla paljon lähempänä jokapäiväistä elämäämme kuin arvaammekaan. Tieteen olemuksesta kertoo tosin sekin, että Einsteinin innoitti suhteellisuusteorian lähteille silloisen tiedemaailman yleisesti hyväksymä ns. valoeetteri, jollaista ei ole olemassakaan. Vastaavia esimerkkejä löytyy tieteen parista lukuisia. Tiede on jatkuvasti etenevä prosessi, jossa epäilyn ja tiedon lisääntymisen myötä heitetään vanhoja käsityksiä romukoppaan ja kehitetään uusien tutkimusmenetelmien avulla tarkempaa maailmankuvaa. Ihminen on siis tuomittu syömään ikuisesti hyvän ja pahan tiedon puusta. Kiellon asettanut Jumala lienee suuri humoristi tai peräti sadisti, koska kiellon asettaessaan jo tiesi ettei hedelmästä käy kieltäytyminen. Kun omenan tutkimiseen käytetään vuosittain rahaa miljardettain jäävät samalla miljoonat ilman sitä päivittäistä, syötävää omenaansa.

5. heinäkuuta 2009

puhu siis (mutta hiljaa ja kuiskaten)

mikä oli se hirvittävä rikos minkä eläin teki
mikä sai luomakunnan kauhuihinsa, miten
kasattiin autio merenranta, mannerlaatan vapina
ja pakkasyön huuru, pyöritettiin niistä pallo
tungettiin eläimen kurkkuun ja hakattiin selkään

and there was nothing more but silence

tyrkättiin tyynen järven ääreen, katso tarkkaan
katso viimeisen kerran ja muista nimesi, hiero
silmiäsi, tao päätäsi takimmaiseen puuhun

28. kesäkuuta 2009

lento

Kun putoan, putoan koko voimalla enkä kysy kiveltä mikä on todellista, kuperkeikka hepsankeikka. Tutkin polven kolhut, lyön otsan ovenkarmiin ja nilkat telon kivirappusiin. Kuvien loputon ryöppy, norsu kylpee pesulassa, tankit vyöryy metsän aukosta sisään, kurki kutoo lämmintä matkaa varten, kello hiipii kohti hedelmäkulhoa ja sataa sormia varpaita viattomien lasten päivänä, paraatissa ammutaan ilmapallot ja alan vihdoin ymmärtää, putoaminen on vain tapa pudota (tapa kokea, huutaa extreme-mies), pieni välivaihe, että kipu on pahasta vasta kun olet turta päästä varpaisiin ja sinä, kuulinko oikein: tuska on kyllä mainio tapa hankkia tietoja, mutta ei se ainoa ole. Sinä olet ainoa.

22. kesäkuuta 2009

...ikävän karkoitus?

Suosikkibloggaajani Meri kyseli muutama päivä sitten elämän tarkoituksen perään. Aiheesta on vaikea puhua kliseitä välttämättä, toisaalta kliseet eivät olisi kliseitä jos ei niissä olisi myös vinha perä. Syvempi perehtyminen aiheeseen vaatisi tietysti henkilökohtaisempaa otetta, mutta koska en mielelläni puhu itsestäni (vaikka joku voisi toisin ja virheellisesti päätellä runoistani) kiertelen ja kaartelen ensin.

Filosofia on koko olemassaolonsa ajan koettanut vastata kysymykseen mitä on hyvä elämä. Vastaus vaihtelee kovasti suuntauksien mukaan. Mielenkiintoisimmat ja samalla ristiriitaisimmat ajattelijat pienessä päässäni ovat Sokrates ja Friedrich Nietzsche. Sokrateen "hyve" jää kuitenkin kovin epämääräiseksi ja Nietzschen provosoiviin sivupolkuihin voi pudota kuin Jim Morrison konsanaan. Nietzscheä käyttivät keppihevosena natsit, aivan kuten hänen arvostelemansa kristinusko(t) muokkasi Jeesuksesta mieleisensä. Näitä kahta filosofia yhdistää myös luonnontieteiden hylkääminen (S = aikalaiskäsitys?, N = Darwin), joten tiennäyttäjiksi heistä ei ainkaan itselleni ole. Martin Heideggerin käsite Dasein sen sijaan tuntuu mielekkäältä, koska ihminen on väistämättä oman ajansa lapsi ja vanki.

16. kesäkuuta 2009

lepo

Rikki! hän huusi kimeällä ja valittavalla äänellä. Sieluun sattuu! Selvä peli, tuumin. Otin skalpellin ja avasin rintalastan. Sydän pomppi hullun lailla ja pyrki koko ajan jonnekin. Sohaisin sitä pari kertaa ja johan asettui. Mutta jäljet piti korjata. Parsin elimen kokoon, tuskainen ilme hänen kasvoillaan jatkui. Hän osoitti päätään etusormellaan ja pyöräytti sitä muutaman kerran. Tottahan toki! Ilman muuta! (tietysti vika oli päässä). Porasin kallon auki: niin levollisilta näyttivät aivot, varmuuden vuoksi ompelin muutaman tikin. Mutta nyt hän osoitti rintaansa ja piti siitä kaksin käsin kiinni. Avasin rintalastan uudelleen, vaihdoin sydämen ja aivojen paikkaa keskenään. Hänen ilmeensä asettui ja valitus loppui.

10. kesäkuuta 2009

puntarissa runolevyjä

Vuosi sitten kuuntelin Ylen kulttuuripeiliä, jossa toimittaja esitteli kolmea runolevyn tehnyttä runoilijaa. Tutkiva journalismi oli jäänyt puolitiehen, koska jutussa annettiin ymmärtää näiden kolmen olevan ainoat lajissaan. Siispä tuon nyt julki tiedossani olevia julkaisuja.

A. W. Yrjänän Lilith on julkaissut hänen kokoelmansa Rota & Arcana tuplalevynä. Saarikoskimaisia, lyhyitä viipaleita on yhteensä 103 kappaletta. Hieman ihmetyttää ettei runoihin ole tehty minkäänlaista äänitaustaa, osaamisesta ei varmaan olisi ollut puutetta. Nyt kokonaisuus jää hieman puuduttavaksi, mitä korostaa äänityksen kaikuefekti: Se tuo mieleen kirkkosaarnan. Ehkäpä levyn on laskettu tekevän kauppansa joka tapauksessa, kirjojen tavoin.

Heli Laaksosen Jänes pussis (Sammakko) on jo hieman elävämpää tavaraa. Studioäänityksissä on käytetty kuvittavia elementtejä, mutta itse runot Laaksonen lausuu korostetun hitaasti, mikä tuntuu jähmettävän elävää kieltä. Livetaltioinneissa rytmi on jo kohdallaan ja myös puhe runojen välillä sekä yleisön reagointi sopivat hyvin runojen murremaailmaan. Kirjallisessa muodossa karsastan Laaksosen runoja, mutta lausuttuna ne heräävät eloon ihan toisella tapaa. Laaksonen on julkaissut myös toisen äänikirjan, Sulavoi (Otava).

4. kesäkuuta 2009

äsken niin syvänsininen

Äsken niin syvänsininen taivas levittää siipensä
ja helmeilee valkoisena kuin joutsen.

Järvi kimaltaa, talojen ikkunat kylpevät
käsittämättömässä hohteessa, koivujen paljaat rungot sädehtivät!
Tuli niin kirkasta ettei nähnyt mitään.

Aurinko kasvoi silmissä, kylmät värinät, iho
nousee kananlihalle. Ja minä kuulen sen,

28. toukokuuta 2009

saksittua (kieli)

Kieli on ihmisen koti
Martin Heidegger

Sillä minä en tahdo olla minkään alamainen paitsi kielen
Eeva-Liisa Manner

Kieli marsii pyövelien tahtiin
Siksi meidän täytyy noutaa uusi kieli

Tomas Tranströmer

22. toukokuuta 2009

autopsykografia n:o 2

Kirje rutistetaan molemmin käsin, pieni tauko
ja pallo lentää roskakoriin.
Kohta se haetaan ja avataan hetkeksi.
Tulitikku raapaistaan. Liekki on kaunis
ja nopea.

Tämä kaikki tapahtuu hyvin hyvin hitaasti
sillä kirje olen minä.

29. huhtikuuta 2009

baarikoneenkuljettajan paluu

Viini oli totisesti hengittänyt, hengittänyt niin että läkähtyi lopulta omaan mahdottomuuteensa. Rajansa kaikella, sanoivat paidat ja matot saatuaan maistaa ylivuotavaa maljaa; dramatiikka on mustaa romantiikkaa, se on vanhanaikaista. Ja mikä olikaan juhlan syy, sitä ei kukaan muistanut. Herra sieltä pöydän päästä nostaa pikarinsa vielä kerran, ystävät, hän sopertaa, juokaamme viimeinen malja - äläkä turhaan lausu

22. huhtikuuta 2009

runot äänessä



Runojen esittäminen on herkkää hommaa. Koskapa ainakin osasta runotilaisuuksia on tullut melko suosittuja, aiemmin kuoreensa vetäytyneet runoilijat ovat voittaneet esiintymispelkonsa ja tulleet kohtaamaan yleisönsä lavalla. Sepä ei olekaan helppoa, sillä suuri osa runoista on parhaimmillaan kirjallisessa muodossa. Tokihan runolla on juurensa suullisessa perinteessä, mutta "taiderunosta" puhuttaessa helpoimmin vastaanotettavia ovat yleensä yksinkertaisimmat ja helppotajuisimmat tekstit. Ja tietysti mahdollisimman paljon rytmisiä ja soinnullisia elementtejä käyttävä runo, ynnä herkullisia yksityiskohtia sisältävät. Mutta ensimmäiseen julkiseen esiintymiseen runoilijaa saa yleensä maanitella pitkään. Ensimmäisten kertojen jälkeen on jo helpompaa.

17. huhtikuuta 2009

unen jälkeen

Alussa oli vain valkoista kohinaa.
Paperille piirtyy kaksi yhdensuuntaista viivaa,
ne kulkevat yhdessä koskaan kohtaamatta.
Kuten kulkevat rinnakkain usko ja järjen selitys
tai kaksi toisensa kaltaista ihmistä:
rakkaus vain hipaisee heitä.

Mutta kun kaksi viivaa leikkaa toisensa,
syntyy maanjäristys ja tulva,
ne eivät koskaan palaa, ne palaavat mieleen.
Paperi loppuu mutta viiva jatkaa matkaa.
Purjehdi sinne kuin maailman reunalle
tyhjyyttä uhmaten, tarinoita etsien.

10. huhtikuuta 2009

saksittua (taide)

Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto.
Albert Einstein

Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen.
Karl Marx

Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.
Antoine de Saint-Exupéry

Taide on valhe joka auttaa meitä näkemään totuuden.
Pablo Picasso

5. huhtikuuta 2009

budapest 1955

Mestarini, että maalauksen piti olla rehevämpi?
Sade on lakaissut aamun, ajatukset
puhtaaksi. Kulottunut nurmi,
pojat pelaavat vaahteran varjossa. Aleksi, nuorempi
kompuroi nurin ja hekottaa, mutta Niko
jo kymmenvuotias ja taitava, pomputtaa palloa päällään.
Pilvetön sininen matto, tumma hattara pysäköinyt rantaan.

29. maaliskuuta 2009

saunalahti

männyn neulaset tuoksuvat, vihreät kävyt
puro on hakenut kalliosta polun itselleen
tuuli pyörteilee veden pinnalla, tämän minä muistan
hiljaa liikkuivat henget vetten päällä
on syksy, ensimmäinen päivä

kalliot arvet selässään, karistaneet miljoonat kuutiot jäätä
taakka pudonnut harteilta, monet eiliset
samea ranta, kirkkaat vedet historiaa
kävyt jyrsitty, sateen punaiseksi pehmentämät
maisema sateen ja mielen pehmentämä

23. maaliskuuta 2009

tallinn reisiplats

Täällä manner alkaa tai loppuu. Heinäkuu viilenee.
Pariskunta syö eväitä ja rupattelee rinkkojen luona.
Harmaatakkinen herra naukkailee salaa pullosta.
Jokunen bussi saapuu, yksi lähtee.

Kaksi rakennusta kiertää pihan ympärille U-kirjaimen.
U kuin ulkona keskustasta.
U kuin uhka itsestä.
U kuin uhrilampaat.

28. helmikuuta 2009

tunnelissa on tunnelmaa

tunnelissa on tunnelmaa
kun karjaa vilahtaa ohi
kissa kehrää aurinko

rinne jugend vaahtera
mikään punareunainen ei pelota
          mitään punareunaista ei näy

väärin: elämä ei ole kielen kääreissä
vaan käärimisen odotuksessa
          odotuksen puutteessa
puutteen muistoissa

22. helmikuuta 2009

saksittua (runoudesta)

Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta/on lukeminen
Paavo Haavikko

Runoilija on valehtelija
Eeva-Liisa Manner

Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille
Mirkka Rekola

Tulevat sanomaan minulle / millainen runon pitää olla / minulle joka osaan tehdä / vaikka lehmänsorkkaan sopivan hevosenkengän
Pentti Saarikoski

17. helmikuuta 2009

pieni merellinen impressio

Laiva lipuu satamasta, perävalossa voi nähdä
          tasaisen pinnan majesteettiset laineet
Tyyni sää, nyt pienikin jättää suuret jäljet
Laiva nykii eteenpäin, hyvästelee poijut, poimi
          kirkkaat valot
                    kaukaisuuteen
                              katoavat

29. tammikuuta 2009

estradilla

Yleisö kohisee ja taputtaa.
Valitse paikkasi, supise korvaan,
sujauta naamio naamion päälle.

Kädestä käteen lentää tellus
kuin ilmapallo
ja keveyttä säestävät
tanssin askelet.

10. tammikuuta 2009

kuulen hiljaisen pianon

Kuulen hiljaisen pianon, con affetto, suljen ja avaan silmäni, työnnän kielen ulos. Suuret hiutaleet leijuvat, putoavat kuin turhat sanat tai ammoin unohdettu lupaus, valkeus jää, langennut enkeli: lumi viivähtää miellän tai kiellän, lumiukko kieppuu ja kola rahisee, puhtaus peittää hiekkalaatikon, muovisangon ja punaisen auton, peittelee kaiken vihreän kuin anteeksianto ja keräytyy lopulta katolle hilseeksi, puuteri kaunistaa syntisen. Lumi vaimentaa äänet kaukaisiksi ja nöyriksi, ottaa vastaan askeleet ja pyyhkii ne pois aivan kuin haluaisi pitää ne yksin itsellään, sulkea kävelijä valkoiseen tyhjyyteen syvälle sisimpäänsä.