28. syyskuuta 2013

jotta näkymätön näyttäytyisi heijastuksessa

jotta sisäänpääsy ja ulospääsy ottaisivat toisiaan kädestä
jotta hiljaisuuden musiikki nousisi tyhjyyden ylle
jotta kosketus muuttuisi äkkiä painavaksi:
mikään ei mene tasan

jotta runo ei tietäisi missä seuraavassa lauseessa herää
jotta sinetöity aika kaivautuisi poterostaan esiin
jotta latvat haistaisivat pilvien vapautta:
mikään ei mene tasan

jotta matala nauru heilahtaisi helähtäväksi lähteeksi
jotta juuret tanssittaisivat sateen taivasta kohti
jotta salama arpoisi hellän kosketuksen:
mikään ei mene tasan

jotta viivähtävät hetket poraisivat uusia tunneleita
jotta näkymätön näyttäytyisi heijastuksessa
jotta varma käsi tietäisi hapuilevansa:
mikään ei mene tasan

jotta kalloja ei tarvitsisi liimata vuoren kokoisiksi
jotta ympyrä leijuisi venyäkseen spiraaliksi
jotta seinän kaiku hiipuisi vapauteen:
mikään ei mene tasan

jotta särkyneiden sydämien kauppa avaisi ovensa
jotta kivi maistaisi jälleen magman matkaa
jotta kuulisit ainoan tuoksun:
mikään ei mene tasan

26. syyskuuta 2013

saksittua (mickwitz)

Jos tulee paikalle omien työkalujensa ja menetelmiensä kanssa ja koettaa soveltaa niitä outoon ja erilaiseen, kohtaamisista tulee harvemmin antoisia   (- -)   Mutta jos tajuaa kuinka rajoittunut väistämättä itse on ja pääsee siitä yli, voi kohtaamisesta muodostua onnistunut. Outo saa näkemään tarkemmin, saa näkemään erilaisen aidosti erilaisena – ei samana: ei siis runoutena josta jo tiesin mitä se on. Ja on kiehtovaa olla aidosti ymmärtämättä, jättää soveltamatta omia valmiita tulkintamallejaan siihen mikä on vierasta, asettua sen sijaan alttiiksi erilaisuudelle. Ja oikeastaan juuri siitähän on kysymys: runo on vieras esine.

Jyrkän ensireaktion jälkeen juuri reaktioni jyrkkyys ja siihen liittyvä ymmärtämättömyyteni sai minut kyseenalaistamaan oman runouskäsitykseni: ”Jos kerran olen niin ärhäkkä tässä asiassa, sen täytyy olla jotain tärkeää.” Vieraus auttoi näkemään rajoittuneisuutta oman poetiikan ja oman kulttuuripiirin runouskäsityksissä. Ja sillä tavoin tajusin, että se mitä itse olin tekemässä, oli myös paikallista ja sillä oli omat rajat – rajat, jotka olivat jääneet kaikessa itsestäänselvyydessä enemmän tai vähemmän näkymättömiksi.

21. syyskuuta 2013

entä olemmeko oikeita henkilöitä

IX

entä olemmeko oikeita henkilöitä toistemme avaimia säilyttämään?                    kristus syntyi noin vuonna neljä ennen kristuksen syntymää                    syntyessäni olin sininen ja sanaton, lopulta sain sanottua
                    sen mihin olen sanoja hakenut jo pidempään:                    sankarihaudoista huutava marttyyrien veri velvoittaa meitä!                    aivokuvaus paljasti verenvuotoa ja turvotusta aivojen etuosassa                    mutta esiintyjän keho voi konkreettisesti aistittavana vastustaa illuusiota                    joka saa moneuden siirtymään toiseen moneuteen, nyt                    on hämmästyksen sormi ihmetyksen suussa                    mutta miten kokemus voidaan yhdistää kuulijan aikaisempaan kokemukseen?
                    voi hyvää päivää, nykyinen runoilijasukupolvi suoltaa pelkkää paskaa                    heidän vakavat, murheelliset kasvonsa                    tämän syksyn satoa voi kuvailla sanoilla erittäin runsas tai harvinaisen heikko                    riippuen siitä missä päin on sattunut liikkumaan                    sattumukset on jollain tavoin hämmentäneet, pelottaneet tai naurattaneet                    tällöin sinulla on tarkka tieto siitä missä olet ja voit liikkua polkua nopeammin                    polku kiemurtelee nyt jyrkästi ylöspäin, männikön takana kimaltaa lampi                    kaikki kiertyi hajamielisyyteen jonka muistin myöhemmin harmaana

16. syyskuuta 2013

kuuskajaskari

Jyrki Pellisen toinen runokokoelma Kuuskajaskari ilmestyi 1964. Pellistä on luonnehdittu modernismin klassikoksi, mutta ainakin tässä teoksessa hänen runoutensa kaihtaa ismejä. Kirja osoittaa nimellään Rauman edustan saareen, joka tekstimassastakin löytyy. Kyse voi olla henkilökohtaisesta kokemuksesta, pelkästä yksityiskohdasta tai luontoon kiinnittymisestä, mutta vaihtoehdot tuntuvat toisarvoisilta. Nimi on nimi on nimi, tai sitten jopa ”ihminen on saari”. Kallistun viimeisimpään vaihtoehtoon, kuten tekstistäni tuonnempana voi päätellä.  Jo esikoisteoksessa oli muutamia proosarunoja, mutta Kuuskajaskaria voi sanoa proosarunokokoelmaksi, vaikka seassa jokunen säemuotoinen teksti onkin. Suomalaisen runouden 1960-lukua tarkastellessa tuleekin ihmetelleeksi niitä äänenpainoja, joiden mukaan tyylilaji olisi meikäläisittäin ikään kuin keksitty vasta 2000-luvulla.

Pellisen vahvuus on suodattaa maailma pidäkkeettömästi muistin sirpaleiseksi mosaiikiksi. Hänen tapansa kirjoittaa saattaa olla kirjoittajalleen helppoa, mutta lukijalta se vaatii jo enemmän. On hieman hämmästyttävää, että anhavalaisesta tiivistetystä selkeydestä kauas karkaava ilmaisu on julkaistu juuri Otavalla. Pellinen kirjoittaa kielen konventioita rikkovaa tajunnanvirtaa, jossa tahtipuikkoa heiluttaa Pelliseksi miellettävä sumuinen, pirstaleinen ja hahmoton minä-subjekti, jonka ääriviivat piirtyvät kokemuksellisuuden avulla. Toisiinsa sekoittuvat tilanne- ja muistikuvat sekä itsereflektiiviset havainnot luovat impressionistisen läsnäolon tunteen ja tilallisuuden jatkumon, jossa kaikki aika tapahtuu tässä ja nyt. Varsinaista yksilöityä teemaa ei ole, ellei sellaisena pidä poetiikan rakentumista muistin, ajan ja identiteetin varaan. Näistä viimeisin voisi tarkoittaa yksilön pyrkimystä kielen avulla vapautumiseen, kohti omaa riippumatonta minuutta. Ilmaisua luonnehtisin pysähtymättömäksi monivalottuneiden valokuvien virraksi. Pellinen onkin sanonut kirjoittavansa kuvin.

10. syyskuuta 2013

se mielemme autio ranta

XII

se mielemme autio ranta jossa päämme painettiin hiekkaan
mutta ehkä oli jokin salaisuus, jokin alkukantainen säteily

joka kuiskauksen lailla hiipi keskuudessamme
sillä koneesta jäi jäljelle vain muutama ruuvi kämmenelle   

ajatus atomin väsymättömästä rakenteesta, hiukkaset
ajoivat toisiaan takaa, samurain varjo unikkopelloilla

ja tuuli puhalsi pressuun hengen, babylonialaisen nenän
tuulen säveliin minä uskon, uskon pahaan äitipuoleen

ja myrkkyomenaan, vaivun lattialle ja etsin itseäni sängyn alta
itse näytti vieraalta ja syrjityltä, se muisti puron

joka hyväili tytön paljaita sääriä: aika ei anna anteeksi
kyllä, on mahdollista nähdä yön tähtimatojen kimallus

on mahdollista lentää unen peilin läpi, syleillä leijonaa
joen huomassa jännittävän odotuksen hämmennyksessä

8. syyskuuta 2013

assimilation n:o 2

The edge doesn’t exist. Everything bows.

In the night wind twirls mill blades
stones grind emptiness.

Ships plow the sea
wrecks of base have new residents.
Fiercely moves under the eyelids
those fast fish.

The boundaries are fake.
Even your dam will break.

I’m the black hole
sucking the world
where the three streams are struggling.