se mielemme autio ranta

XII

se mielemme autio ranta jossa päämme painettiin hiekkaan
mutta ehkä oli jokin salaisuus, jokin alkukantainen säteily

joka kuiskauksen lailla hiipi keskuudessamme
sillä koneesta jäi jäljelle vain muutama ruuvi kämmenelle   

ajatus atomin väsymättömästä rakenteesta, hiukkaset
ajoivat toisiaan takaa, samurain varjo unikkopelloilla

ja tuuli puhalsi pressuun hengen, babylonialaisen nenän
tuulen säveliin minä uskon, uskon pahaan äitipuoleen

ja myrkkyomenaan, vaivun lattialle ja etsin itseäni sängyn alta
itse näytti vieraalta ja syrjityltä, se muisti puron

joka hyväili tytön paljaita sääriä: aika ei anna anteeksi
kyllä, on mahdollista nähdä yön tähtimatojen kimallus

on mahdollista lentää unen peilin läpi, syleillä leijonaa
joen huomassa jännittävän odotuksen hämmennyksessä