Pellisen vahvuus on suodattaa maailma pidäkkeettömästi muistin sirpaleiseksi mosaiikiksi. Hänen tapansa kirjoittaa saattaa olla kirjoittajalleen helppoa, mutta lukijalta se vaatii jo enemmän. On hieman hämmästyttävää, että anhavalaisesta tiivistetystä selkeydestä kauas karkaava ilmaisu on julkaistu juuri Otavalla. Pellinen kirjoittaa kielen konventioita rikkovaa tajunnanvirtaa, jossa tahtipuikkoa heiluttaa Pelliseksi miellettävä sumuinen, pirstaleinen ja hahmoton minä-subjekti, jonka ääriviivat piirtyvät kokemuksellisuuden avulla. Toisiinsa sekoittuvat tilanne- ja muistikuvat sekä itsereflektiiviset havainnot luovat impressionistisen läsnäolon tunteen ja tilallisuuden jatkumon, jossa kaikki aika tapahtuu tässä ja nyt. Varsinaista yksilöityä teemaa ei ole, ellei sellaisena pidä poetiikan rakentumista muistin, ajan ja identiteetin varaan. Näistä viimeisin voisi tarkoittaa yksilön pyrkimystä kielen avulla vapautumiseen, kohti omaa riippumatonta minuutta. Ilmaisua luonnehtisin pysähtymättömäksi monivalottuneiden valokuvien virraksi. Pellinen onkin sanonut kirjoittavansa kuvin.
Mitä tyylistä tulee mieleen? Ainakin kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Markku Lahtelan tajunnanvirtaromaani Se, jossa liike ei tosin ole yhtä sulavaa kuin Pellisellä. Jollain kummalla tavalla Pellisen kirjoitus muistuttaa myös Mirkka Rekolan tiivistä hämäryyttä, vaikka ulkoisesti yhtäläisyydet ovatkin vähissä. Nykyrunoilijoista ensimmäiseksi tulee mieleen Silja Järventausta, vaikka hänen lyhyillä päälauseilla operoiva rytminsä onkin levollisempi ja minänsä etäännytetympi. Varsinainen yllätys oli havainto, jonka olen tehnyt aiemminkin, toisaalla. Olin löytävinäni paljon haavikkomaisuuksia, kuten: ”minä kysyin suurella äänellä olenko nyt tässä vai enkö”, ”oi älkää seuratko / vuosia sillä vuosi on luku joka kertoo” ja ”minä en kasva jos vähennän ja lasken yhteen”. Tällaiset assosiaatiot ovat tietysti aina hyvin subjektiivista tulkitsemista, mutta asetelma palauttanee mieliin erään kirjallisuuden peruskuvion: jonkinlaista vuorovaikutusta tapahtuu koko ajan, niin suhteessa menneeseen kuin aikalaistenkin kesken.
Toisinaan kuvallisuus noudattaa myös modernismin perintöä, kuten puhujan noustessa raitiovaunuun: ”hiljaiseen rahastajaan tulee valoa”. Hyvin konkreettinen lause, jonka kuvaannollinen merkitys väistämättä nousee esille. Mutta olennaista muotokielessä on se, että Pellinen laajentaa kuvallisuuden määritelmää. Toki Kuuskajaskarissa on konkreettisia kiintopisteitä, mutta kuvallisuus ilmenee pikemminkin katkonaisen puheen, mielentilan ja yleisesti tilallisuuden avulla. Rinnastukseksi kävisi mainitsemani impressionismin lisäksi vaikka pointillismi: laajalla kankaalla on lukuisia yksityiskohtia, joten maalausta kannattaa tarkastella ajoittain hieman kauempaa kokonaisuuden hahmottamiseksi. Kuuskajaskarin sisäisten tuntojen maalauksellisuudessa on kyse kerronnallisuudesta ilman kertomusta ja välähdyksiä sisältävästä vellovan episodimaisesta aikakäsityksestä, jossa jopa kuvailusta kasvaa ”kerronnan” elimellinen osa. Vaikka lausetason ilmaisu on usein vaikeaa ja käsitteellistä jatkuvan syntaksin rikkomisen vuoksi niin tunnetasolla se saattaa avautua hieman paremmin. Luonnosmaisen hallitussa kaaoksessa henkiset aistit on viritetty äärimmilleen.
Sanat ja lauseet liukuvat toistensa päälle, viittaavat sekä eteen että taakse (kuten säkeenylityksessä), mutta jatkuvasti myös toisaalle kunkin tekstin ja koko teoksen sisällä. Reino Runonkuluttajalle tässä vaikeinta lienee juuri tuo jatkuva syntaksin rikkominen (Pellisen kielen nyrjäyttämisessä ei kuitenkaan ole kyse kielen kyseenalaistamisesta vaan omasta luontaisesta ilmaisusta), mikä tekee runojen yksityiskohtien semanttisesta aineksesta usein vaikeasti ymmärrettävää. Lukutaktiikaksi on ehdolla kolme vaihtoehtoa: 1) läpilukeva ja virtausta vastaanottava 2) viipyilevän rento, yksityiskohtia ja tunnelmia poimiva 3) valpas ja tarkkaileva. Näistä viimeisessä on vahva jumittumisen vaara ja ensimmäisessä ohiluiskahtavuuden elementti, suosittelen siis keskimmäistä. Vaistonvarainen lukeminen lähestyy tässä prosessina lähtötilannetta eli itse kirjoittamista.
Osa syntaksin rikkomisesta venyttää kieltä uusiin ja ymmärrettäviin, monimerkityksisiin ja jopa metaforisiin asentoihin: ”tahtomattaan muistan”. Lähes kaikki yhdyssanat on halkaistu, jolloin raja oikeakielisyyden ja jonkinlaisen lukihäiriön välillä käy häilyväksi. Usein kyse on eräänlaisesta kielellisestä synestesiasta, mutta en voi välttyä ajatukselta luovuuden ja skitsofreenisen kommunikoinnin yhteyksistä (tarkoitan siis prosessia, en kirjoittajaa). Aika ajoin rytmi yltyy miltei juoksevaksi. Monimerkityksisyys ja toisinlukeminen korostuvat ja hidastavat lukemista: ”…kuinka helppoa oli ollut tehdä johtopäätöksiä, menneet ajat, minä menin sillan yli lähemmäksi, sitä kasvoa, sitä maata jota nyttemmin, en tiedä, mutta joka nyttemmin saa minun jälkeensä alkaa pysäyttää. Tai ajaa takaansa kaikkia eläviä pieniä kuolleita.” Huomaan myös yhteyden Leevi Lehdon löytämään ”kääntymättömyyteen”, huomioihin T. S. Eliotin assosioivaan kieleen, jossa sanat usein vihjaavat soinnillisuudellaan toisaalle kuin omaan sopimuksenvaraiseen merkitykseensä.
Teoksen ominaisväri on sininen, joka esiintyy vähän väliä mitä erilaisimmissa yhteyksissä, joskus hyvinkin painavasti teemaa ja poetiikkaa yhdistäen: ”Sinisessä tyhjyydessä joka on sana minä käytän sitä. Se on sininen, se on joskus kaikkialla.” Koen sinisen yksityisenä symbolina, jonka merkitys ei ole stabiili vaan muuttuvainen, aina suhteessa kuhunkin kontekstiin. Yleisellä tasolla sen voisi nähdä myös oman poetiikan, mielentilan tai luomiskauden värinä. Siniselle kontrastia antavat välillä muut värit, usein keltainen ja vihreä. Näiden värien konkreettinen tulkinta ei tunnu mielekkäältä, mutta samainen asetelma pätee koko teokseen: sen perimmäinen olemus on ontologinen: kaikessa virtaavuudessaan ja edestakaisin vellovuudessaan se vain ON, se ei tarkoita eikä viesti muutoin kuin olemassaolollaan.
Jotkut kielen rakenteet näyttävät ensin hankalilta, mutta tarkemmin katsoen niistä voi paljastua toisiin kieliin rinnastuvaa normaalia käyttöä, kuten esim. tässä englantia: ”tämä nainen oli hameensa vuoksi rakastanut ketään”. Semanttiselta kannalta lause ei ole niin absurdi kuin voisi alkuun ajatella. Muutamassa kohtaa runot alkavat jämäkästi, kuin suorana novellin aloituksena: ”Ensin minä ajattelin että se ei voi olla totta.” ja ”Kun talo nukkui, hän tuli esiin huoneistaan.” Kieli palaa tosin välittömästi takaisin tajunnanvirtaansa. Lahtelan (ja ehkä myös Virginia Woolfin) proosaan viitaten voisikin kysyä missä todella menee proosan ja runon raja. Onko raja keinotekoinen vai onko kyse kirjallisuuden lajien haltuunotosta kategorisoimalla ne? Ehkä asetelmassa on myös suuntausta lukijan suojelemiseen, mikä vaikuttaa holhoavuudessaan hätävarjelun liioittelulta. Mutta lokeroinnista puhuttaessa: Pellinen armahtaa osan lukijoistaan otsikoimalla kaksi viimeistä runoa: Kirjallisuuden muodosta ja Mitä moderni arkkitehtuuri ansaitsee. Kuten nimistä voi päätellä, ne keskittyvät muuta teosta tiiviimmin aiheeseensa. Nimittäisin niitä esseerunoiksi.
Toistuvina aihiona teoksessa voi nähdä jonkinlaista pyhyyden kokemusta lähestyvää romantiikan kauden panteismia (”maa keinuva huntu kaikkialla, päivän / terälehdet jotka varjostavat korkeilla käsillään”) ja pyrkimystä henkiseen kasvuun (”Sillä, sillä minä puhdistan sieluni kaikesta liasta. Ja pukeudun lämpimiin ajatuksiin.”). Kun Pellinen kirjoittaa ”tapa miten muistaa tulevaisuutta ajattelematta” (huom! lauseen rakenne/merkitys) voisi ajatella että kyse on juuri aikakäsityksestä, mutta kyseinen lause asettuukin uskon(non) institutionaalista ja arkista turvallisuutta pohtivaan yhteyteen. Yksittäisinä ohivilahtavina kiintopisteinä vilahtavat Kuuskajaskarin lisäksi Pariisi ja Munkkivuori: minuuden olemus ei ole eheä, vaan jatkuvasti erilaisiin tiloihin ja tilanteisiin kiinnittyvä. Pellisen tapa kirjoittaa tekee mielen prosessista näkyvää. Jotkut runoista kiertävät toiston avulla jotakin aihetta, kuten pitkässä runossa jossa kuollut tyttö leijuu tekstiin erilaisista näkökulmista. Puhujan suhteesta tyttöön saati siitä mitä oikeastaan on tapahtunut on vaikea saada selvää. Mielen vaeltaessa edestakaisin tuo kuollut tyttö on ikään kuin näkymää hallitseva taustakuva, puhetta ja havaintoa motivoiva aihe.
Yksinkertaisella retorisella asennolla (”Minäkö valloittaisin talon avaamalla sen oven ja menemällä sisään.”) Pellinen tuo yhdellä kertaa esiin niin poeettisen, psykologisen kuin humanistisen luonteensa. Filosofia ja elämän kiertokulku poetisoituvat, kirjoitus ja sen tilallisuus rinnastuvat aikaan ja kaikkeen olemiseen: ”kaiken muuttuessa kevääksi: minulla on se terve tunne joka laajentaa huoneen eiliseksi, puhutaan matkamiehistä, niin ihmisistä yhtäkaikki, Hänen kasvonsa valaistuvat hänen kulkiessaan jälleenkulkemiaan teitä”. Minuus, elämä ja taide eivät niinkään yhdisty, vaan ne OVAT yhtä: ”Sillä minä kuulin musiikin ja ajattelin sitä, niin syntyi mieliala niin syntyi kuolema. Päivät pyyhkivät sen pois. Minä synnytin kuoleman sinulle”. Tietyllä tapaa Kuuskajaskarin poetiikkaa tiivistyykin seuraavaan virkkeeseen: ”Sillä minä kuulin sinun äänesi kuvina ja löyhtyvät ketjut hajosivat eikä minun tarvinnut ajatella!” Olen kuulevinani tekstin taustalla musiikkia opiskelleen Pellisen sellon, sen matalan ja syvän, tilaa luovan soinnin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti