Merellä raivoaa myrsky, tuuli katoaa tuuleen.
Asutan kalustamatonta taloa, makaan lattialla patjaan uponneena.
Jostain kuuluu vaimeaa kolinaa, se hapuilee betonin kantamana
kaukaa talon sokkeloista kuin veden takaa, hidastettua ääntä
kuin joku koputtaisi upoksissa olevasta aluksesta merkkejä itsestään.
Ja minä märkäpukuni kömpelö kala
odotan kolmea pitkää ja kolmea lyhyttä merkkiä
mutta äänet kohoavat kuin sydämenlyönnit,
ne tulevat hitaasti, ne tulevat varmasti
ja kuiskaavat: Odota! Älä menetä toivoasi, minä pelastan sinut.
Säikähdän, nykäisen köydestä ja kohoan huoneen kirkkauteen.
Kapteenin ryhti putoaa hieman, hän sanoo
että ilmataskussa voi selviytyä 72 tuntia, sitten loppuu happi.
Kerberos 2/2002
1 kommentti :
Esa Suomaa kirjoitti...
Erittäin mielenkiintoisen mielikuva
Hirlii kirjoitti...
Pidin, kovasti paljon.
Ehdotus:
Korvaisin sanan "asutan" sanalla: asun.
Kristian kirjoitti...
...toksia, Hirlii. Laitanpa muistiin, pitänee ratkaista kumpi on aktiivisempi/kumpi korostaa enemmän huoneen universumia.
Hirlii kirjoitti...
.. niin kumpi asuttaa runon minää, huone vai joku muu, sinä vain tiedät sen, ja parhaiten tiedätkin...
...toki minä voi olla huoneen universumin asuttama, se asuu hänessä, mutta se ei tule ilmi minulle lukijana vielä tästä ...
Kristian kirjoitti...
Heh, aina ei tiedä itsekään. Parhaat runot syntyy monasti silloin kun ei yritä liikoja kontrolloida kirjoittamistaan. Toki tällöinkin editointi on sen olennaisen löytämistä.
Lähetä kommentti