Viini oli totisesti hengittänyt, hengittänyt niin että läkähtyi lopulta omaan mahdottomuuteensa. Rajansa kaikella, sanoivat paidat ja matot saatuaan maistaa ylivuotavaa maljaa; dramatiikka on mustaa romantiikkaa, se on vanhanaikaista. Ja mikä olikaan juhlan syy, sitä ei kukaan muistanut. Herra sieltä pöydän päästä nostaa pikarinsa vielä kerran, ystävät, hän sopertaa, juokaamme viimeinen malja - äläkä turhaan lausu muusasi nimeä – viimeinen verenpunainen pisara, sillä koskaan ei tiedä milloin lähdön hetki koittaa, tässä maassa ei voi luottaa aikatauluihin. Juokaamme pedon malja, onhan peto lihaa ja verta hetken mielissämme, juokaamme vielä kun peto lymyää maan alla ja tosi uskollisuus punnitaan. Ystävät – sillä nyt te olette kaikki ystäviäni: testamentti kirjoitetaan verellä. Tämä on minun ruumiini, kyllä kyllä, mutta verta me kaikki janoamme. Tarjoilija, lisää kukkoa ja karitsaa!
Sama alkutalven valo
15 tuntia sitten
1 kommentti :
Olli-Pekka Uusitalo kirjoitti...
Hyödynnät kristillistä kuvastoa mielenkiintoisella ja vahvalla tavalla tässä ihmismielen mustaan maljaan suuntautuvassa syväsukelluksessa. Hieno prosaruno, Kristian!
pasanen kirjoitti...
Tyyli on viehättävän mustaa. Erityisesti pidin lopusta (alkaen "Juokaamme...). Muilta osin sisältö jäi sekavaksi, mutta ehkäpä se on baarissa asiaan kuuluvaa.
Tuima kirjoitti...
Hurja, vahva, vaikuttava ja toimiva, lauseet seuraavat toisiaan sellaisella sujuvuudella tämänkaltaisessa proosarunossa, että voi vain ihailla. Hieno runo!
Lähetä kommentti