suomenlinna

Heinäkuun aamu, taivas tyhjä mistään, muurilla käy
henkäys kuin lohdullinen sävel

uurnassa, syys kaivertuu korvista sisään, naula läpi pään.
Tuulella aaltojen puheet ja lokit, nuo sulavasta vahasta

tietämättömät, seuraavat saaren kuohuvaa vanaa, lentävä jäteauto
ei piittaa omista jätteistään.
Tulen tänne uudestaan ja uudestaan. Kalliogrilli hehkuu

sen uurteiset posket täyttyy ihmisvartaista, yhä varhaista,
kylkeä käännetään rasva kiiltää:
ehkä porkkana päivässä pitää melanooman loitolla.

Se mikä oli välitöntä on nyt välttämätöntä.
Suojaisessa kolossa pari soutaa ja huopaa

soutaa ja huopaa,
rapsutan koiraa, rampa hakattu noutaja on itse lempeyden perikuva
sen silmissä loistaa suuri salaisuus

jonka piirrän iholleni, ihmetys kourassani
sukellan mereen, voimakkain vedoin

kauhon syvemmälle kuin jotain hakeakseni, jotain kadottaneena.
Äkkiä

minut pysäyttää kylmä halvauttava virtaus, kuin isku palleaan.
Kauhistun, en kylmyyttä tai että virtaus veisi minut mennessään

vaan sitä että se muistuttaa minua itsestäni, tuntemattomasta.
Loiskin rantaan ja hoipun peitteelle, lokit kirkuvat ääneti.

Tahdon kuulla perhosen huudon äärettömyydessä.