kun suomi jäätyi

Suomen kukkaroministeri ilmoitti hiljattain Suomen olevan vaarallisilla vesillä. Nämä veteen liittyvät vertaukset pelottavat minua. Onko tällä jokin yhteys ajopuuteoriaan tai markan kellumiseen? Yhteistä näille ilmaisuille on se, että valtiojohdolla ei tunnu olevan hommat hanskassa. Yhteistä niille on myös metonymia.

Kun Suomen jalkapallomaajoukkueen sijoitus viimeksi laski FIFA:n ranking-listalla, media uutisoi että suomi "notkahti" tai "valui". Suomi-neitoon ilmeisesti iski iskias tai sitten viittaus kohdistui maaperään, jonka tiedämme ainakin rannikkoseuduilla kohoavan. Valumista voi tapahtua vain nestemäiselle aineelle. No, ehkei nesteelle käy vedessä kuinkaan. Valumista lähellä on myös verbi tippua, jonka kantasana on tippa eli pisara. On ymmärrettävää että kahvi tippuu, hanan tippuminen taasen kirkastuu asiayhteydestään vaikka melkoisen surrealistinen ilmaisu onkin. Laiskalle tai kieltä ymmärtämättömälle on tietysti helppoa pudottaa sanasta tavu pois. Milloin viimeksi kuulit jonkun sanovan, että hana tiputtaa: siinäkin on jo objekti pudotettu pois. Mutta taidan rutista turhaan, sillä tippumisesta on jo kehittynyt putoamisen synonyymi.

Puhekielessä nämä ovat normaaleja ilmiöitä, joihin kukaan ei kiinnitä huomiota. Mutta ilmiö on levinnyt aikoja sitten myös mediaan enkä puhu nyt pelkästään viihde- ja roskakulttuurista. Ns. vakava media kilpailee kiihtyvällä vimmalla kuluttajista ja on ottanut aseikseen paitsi tyylin myös kielen. En tiedä kumpi on pahempaa, tahalliset vai tahattomat virheet. Toimittajien muusta ammattitaidosta en tiedä, mutta jos se on samaa luokkaa kuin kielellinen osaaminen niin heppoisella osaamisella liikutaan. Media on muuten itsessään monikko eikä siten tarvitse kieliopillista monikkoa tuekseen. Tårta på tårta. Ehkä saksistakin pitäisi alkaa käyttää yksikköä?

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kyse ei ole pelkästään kielen rappeutumisesta, josta sivumennen sanoen voidaan paljolti kiittää myös angloamerikkalaisen (viihde)kulttuurin kolmekymmenvuotista invaasiota. On selvää että erilaisiin alakulttuureihin kehittyy oma sanastonsa, se on eräänlaista rikkautta. Mutta kun nämä erilaiset paletin kielenkäyttötavat sotketaan samaan pensseliin, lopputulos on usein latistavan köyhä. Samaa harmaata ja ruskeaa, josta ei juuri sävyjä erotu. Metonymiat voivat toisaalta olla hauskojakin, samalla sanalla voidaan tarkoittaa vastakkaisia asioita tai kahdella vastakkaisella sanalla samaa asiaa. Kun urheilukielessä sanotaan että joku on tulessa, hänen esityksensä voi samalla olla jäätävä. Kun samainen urheilija lamaantui suorituksessaan, hän jäätyi. Suomalaisten viimeaikaisten urheilusuoritusten perusteella voitaneen sanoa, että Suomi jäätyi. Asiahan ei ole uusi, mannerjäätikkö oli täällä vasta muutama tuhat vuotta sitten.

Kieli elää ja muuttuu kaikkine paheineenkin eikä muutos ole hallittavissa. On maailmassa ainakin yksi täydellinen ja kuollut kieli, latina. On silti harmillista, että kirjakieltä (tai edes "hyvää suomea") ei osata käyttää oman viitekehyksen ulkopuolella. Suomalaiset eivät arvosta omaa kieltään, varsinkaan koulutuspolitiikasta päättävät tahot. Lauri Viitaa ulkomuistista lainatakseni: Hän puhuu kuutta kieltä. Entä oliko hänellä asiaa? Kyllä, kirjakieli on pohjimmaiselta luonteeltaan keinotekoista, mutta ilman sitä meillä ei olisi yhteistä kieltä lainkaan. Ja siitä lopulta on kyse.

Kielellä on taipumus muuttua dynaamisemmaksi, jolloin sanat lyhenevät. Klassillisesta tulee klassinen, tunnettavuudesta tunnettuus, loppumattomasta loputon. Suomen kielessä on paljon pitkiä sanoja, ei vähiten sijamuotojen ja yhdyssanasääntöjen myötä. Veikkaan että jossain vaiheessa verbin monikkomuodot katoavat, koska pronomini jo kertoo subjektin. Siltikään kaikki kehitys ei tunnu mielekkäältä. Esim. H:n pudottaminen pois suhu-S:n kirjoitusasusta laiskistaa jo aiemmin konsonanttejaan kadottonutta kieltä äänteellisesti, olkoonkin että suuri osa kyseisistä sanoista on lainasanoja. Shemeikka taitaa vielä pitää pintansa. Ja omasta kirjoituksestani voin sanoa, että rikon pilkkusääntöä tarkoituksellisesti koska menen kielen rytmin ehdoilla. Pitkä virke katkottuna pilkuilla ei aina tunnu luontevalta.

Viron kieli on (suomalaisille) hauska esimerkki kielen kehityksestä. Viro tuntui minusta aikoinaan alkeelliselta, johtuen puheen rytmistä, lyhyistä sanoista ja aksentista. Kauppareittien varrella sijainnut ja historiansa aikana monien muukalaisten hallitsema Viro ja viro on omaksunut paljon lainasanoja, mutta hauskinta on tarkastella etymologisesti kantasuomeen kiinnittyviä sanoja. Samaa tarkoittaneet sanat ovat eriytyneet toisenlaisille merkityksille. Samanlaista kehitystä on tapahtunut suomen murteissa. Vasta tajutessani, että viron kieli on (vanhempana?) kehittynyt pidemmälle, ymmärsin jotain kielten kehittymisestä. Sijamuotoineenkin viro on usein yhden tavun suomea lyhyempi. Lainasanoilla on muuten kummallinen historia. Anekdoottina mainittakoon, että suomen kielessä elää alkuperäisenä kantagermaaninen lainasana, joka nykysaksassa kirjoitetaan König.

Metonymiaan palatakseni, huvittavinta on että läheisestä sukulaisuudestaan huolimatta metafora runoudessa pelottaa ja hämmentää tavallista lukijaa. Erona on, että metonymia on jo niin kieleen vakiintunut, että ymmärrämme merkitysyhteyden. Runous siis rakentaa uusia täsmentymättömiä merkityksiä, joista osa saattaa olla sadan vuoden päästä yleisessä käytössä, tosin silloin jo yleiskielen latistamina. Runoudella on lupa ja velvollisuus koetella kielen rakenteita ja rajoja, silläkin uhalla että suuri osa jää vain kirjallisuushistoriallisiksi detaljeiksi. Huvittavuuden lisäksi vastarinta ja suoranainen inho runoutta kohtaan on myös ymmärrettävää, koska suurimmalle osalle kieli on arkipäiväinen viestintämuoto jonka halutaan pysyvän selkeyden rajoissa.

Ja mitä noihin vaarallisiin vesiin tulee, kannattaisi kysyä kuka laivaa ohjaa. Vai eikö ministeri ymmärrä oman äidinkielensä merkityksiä?