Tuulessa katot lentävät unissaan. Kenties se mikä meitä ohjaa, on aina näkymättömissä? Mittailen mattoani, katselen sille olemassaoloa, tarkoitusta. Nauru seinillä soi ja helisee, syvenee, vaeltaa valkeudessa omaa aikaansa etsien. Jos on tullut osalliseksi. Hän sai minut pelkäämään mitä eniten toivon, on liian monta suuntaa ja päivät väistyvät, harhaavat katseet. Miehen pitää olla mies, sanoo parturi kulmia värjätessään. Siis tilaa luonne ja asenne, luo katse ja yhteys, silloin kaikki on mahdollista. Tilaa. Ei laukulta kysytty halua matkustaa, ei sikiöltä valon kirpeyttä. Hiljaisuus viiltää, raskain paino lopulta perhosen keveyttä.
Niin vähän eroamme 2001
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti