Taiteen tyylikaudet paljastuvat klassikoista paitsi menneisyyteen myös tulevaan. Modernismin merkkiteos Talvipalatsi pitää sisällään postmodernismin siemenet.
Paavo Haavikon Talvipalatsia (1959) on pidetty suomalaisen modernismin huipentumana, joka Tommi Parkon (Runouden ilmiöitä) sanoin ”on vaikeudessa omaa luokkaansa”. Määrittely-yritykset voinee aloittaa anhavalaisen kuvallisen objektiivisuuden tavoittelemasta autenttisuudesta. Postmodernissa tulkinnassa taas nousee esiin fragmentaarisuus, vaihtuvat subjektit ja metarunous. Entäpä jos ”totuus” teoksen luonteesta sijoittuukin jonnekin muualle? Epiikan, lyriikan ja draaman keskiöön useiden tyylisuuntien kohtauspaikkaan? Entä jos kyse onkin Haavikon täysin omalakisesta synteesiin pyrkivästä runousopillisesta kokeilusta.
Osmo Hormia näkee kritiikissään Saavutus (Parnasso 4/1960) teoksen olennaisimpia luonteita: näytelmällisyys, metalyyrisyys, katkelmallisuuden kompositio, ajelehteminen kuvallisuuden ja impulsiivisten näkyjen välillä. Lukuohjeen Hormia noukkii negaation avulla: ”…ainekset ovat kaikki kotoisin meidän konkreettisesta maailmastamme, ne ovat reaalisia – – mutta niitä ei voi sijoittaa mihinkään. Lukija voi helposti tehdä sellaisen virheen, että yrittää niiden avulla selittää jotakin muuta kuin niitä itsestään.” Pätevä ohje runouteen ylipäätään, varsinkin Haavikkoon ja Talvipalatsiin.
Hormia luonnehtii kokoelmaa ”vaikeaksi”. Väittäisin että runouden vaikeus ylipäätään johtuu sellaisesta lukutavasta, jossa ilmaisulle pyritään löytämään konkreettinen selite, reaalimaailman vastaavuus. Epäilemättä runoilija tahtoo jotakin runollaan sanoa, mutta lienee liikaa vaadittu, että sen tulisi tyhjentyä yhteen tulkintaan ja että hän läheskään aina itsekään tuntisi runoutensa taustaa ja syntyä, saati vaikutusta tai pyrkimystä.
Ensimmäinen vaikutelma Talvipalatsista on assosioiva soljuvuus. Se mitä toisaalla nimitetään fragmentaarisuudeksi, on mielestäni pikemminkin mielteiden nopeaa liikettä. Fragmenttien irrallisuudesta ei näy jälkeäkään, vaan nopeissa leikkauksissa on selkeä kompositio joko kuvan tai käänteen tasolla. Rytmi on kaikessa hapuilevuudessaan hyvin elävää ja muodostaa vahvan kontrastin sekä runojalkojen yksitoikkoiselle säännöllisyydelle että joillekin aikalaismodernismin lause – lause -estetiikalle.
Seuraavaksi huomio kiinnittyy dialogisuuteen. Vaikka varsinaista vuoropuhelua on niukalti, kokoelman rakenne täyttyy monologista, joka ajoittain muuttuu vuoropuheluksi minän eri asentojen kesken. Monologi on luonteeltaan näytelmällisen rikasta: puhuttelun, ihmettelyn ja väitteiden vuorottelu ajoittain haparoi eteenpäin, ajoittain jysäyttää yksittäiset lauseet kuin nyrkin pöytään. Dramaturgiaan yhdistyvä asioiden toisto – jopa jankkaavuuteen asti – asettuu tummanpuhuvassa huumorissaan beckettiläiseen (Huomenna hän tulee) tyhjyyden ja unohduksen maisemaan, jossa kirjoituksen hallitsemattomuus muodostaa teoksen valmistuessa paradoksin – tekevä subjekti toimii vain avustajana taiteen syntyprosessissa. Tässä toteutuu Godot’n aina Cervantesin Don Quijoteen asti nojaava tragikoominen saavuttamattomuus ja samalla keskeisin elämämetafora: tärkeintä on itse matka, ei päämäärä.
Talvipalatsi suorastaan alleviivaa metafyysistä luonnettaan lukuisilla kirjoittamisen ja lukemisen, syntymisen ja luopumisen sekä tyhjyyden ja tilallisuuden ilmaisuillaan. Variaatioiden runsaus ja kiinnittyminen draamallisiin tilanteisiin alkaa muistuttaa monitasoista sävellystä. Se saa jatkuvasti uusia ulottuvuuksia, mikä saattaa vaikeaselkoisuudessaan myös karkottaa lukijan.
Entäpä teoksen nimi ja viittaukset venäläiseen vallan ja taiteen tyyssijaan? Voidaan ajatella sen symbolisoivan teosrakennetta ja kurottuvan kohti mahdottomuuden ylistystä, kuten suolle rakennetun kaupungin ideaa. Valta kuuluu Haavikon mieliaiheisiin, mutta on hieman korni ajatus että sillä olisi sijaa nimenomaan tässä teoksessa. Jos ajatuksella kuitenkin haluaa leikitellä, niin palatsi voisi edustaa historiallista väliaikaishallitusta (1917) matkalla uuteen valtaan. Kääntäen: kirjamme voisi olla polveileva tie uudenlaiseen kirjalliseen taidekäsitykseen.
Palatkaamme symbolismia mukaillen rakennuksen ja arkkitehtuurin barokkisuuteen: dramaattisuus, avoimet sommitelmat, dynaamisuus, mahtipontisuus, sommitelmien laajeneminen ulos rajoistaan. Barokin kirjallisuudelle tunnusomaista ovat nokkeluus, älyllisyys, yllätyksellisyys, liiioittelu, hilpeä paholainen sekä kielen ja todellisuuden että teennäisyyden ja luonnollisuuden välinen ristiriita. Näitä elementtejä kirjasta kiistatta löytyy, ja ne selittänevät pitkälti myös myöhemmät rinnastukset postmodernismiin. Haavikon Talvipalatsi tahtoo olla (myös) barokkinen teos.
Kuljetaanpa barokista askel tai kaksi eteenpäin taidehistorian polkua, niin eteemme avautuu metsäinen romantiikka. Ja mitä katseemme tavoittaakaan: mielikuvituksen, symbolit, myyttisyyden ja luonnonvoimat. Taidekäsitys, joka pyrkii ylittämään jaon subjektin ja objektin, minän ja maailman sekä tietoisen ja ei-tietoisen välillä. Juuri näissä maisemissa ja siirtymissä liikkuu Talvipalatsin eksistentiaalinen vuoropuhelu, ja kun otamme aikajanassa vielä pari askelta eteenpäin, esiin putkahtelevat olennot ja feminat ovat kuin suoraan Lewis Carrollin Liisa Ihmemaasta. Fantasian keinoin Haavikko tutkailee metafyysisiä kysymyksiä.
Fantasian kertovasta otteesta on lyhyt matka surrealismin sattuman ja unen maailmaan. Yhtenä esimerkkinä näiden yhdistelmästä on Erik Lindegrenin runokokoelma mannen utan väg (1942), joka eräänlaisena aikalaiskirjoituksena keskustelee todellisuuden kanssa ja pukee ylleen allegoriset asusteet. Lindegrenin teokselle leimaa-antavia ovat lukuiset intertekstuaaliset viitteet niin antiikin kirjallisuuteen, Shakespareen kuin kristillisiin myytteihin. Talvipalatsiin sen liittää tyylisuuntien yhdistämisen (fantasia, surrealismi, romantiikka, eliotilainen modernismi) lisäksi ennen kaikkea rakenne: ”Rikotuista” soneteista muodostuu tiukka sommitelma, jonka rikasta ja moniulotteista maisemaa voisi luonnehtia tilan ja tilallisuuden humaaniksi runoelmaksi. Talvipalatsissa Lindegrenin sodan ja yhteiskunnan mielettömyyden tutkiminen tosin vaihtuu minän, minuuksien ja taiteen eksistentialistiseksi matkaksi.
Haavikon yksilötason tärkeänä motiivina pitäisin flirttailua monikasvoisen (Perkele, Ruhtinas, pullon henki) paholaisen kanssa suuren taiteen esiinmanaamiseksi. Goethen Faustin tavoin Talvipalatsi kerää tietoa ja materiaa alkemistisessa prosessissaan. Enemmän teoksessa kuitenkin kummittelee Oscar Wilden Faust- ja Narkissos-muunnelma Dorian Grayn muotokuva, toki ilman moraliteetteja. Talvipalatsin eri-ikäiset ja -muotoiset minuuden variaatiot taistelevat keskenään ja sielu on tavalla tai toisella reppana ja kulunut. Mutta Haavikon loppuaaria saa vielä viittauksiaankin julmemman lopun, jossa Ruhtinaalla on varaa antaa minän (kokoavan subjektin) mennä: se jää leijumaan tyhjyyden tilaan.
Kuvitellaanpa, että Talvipalatsi ilmestyisi vasta nyt. Kritiikin kannalta olennaista on yhä kustantamo sekä kirjailijan status. Oletan että Talvipalatsin potentiaali huomattaisiin edelleen, luultavasti se saisi muutaman hyvin analyyttisen kritiikin, jossa nyökkäiltäisiin fragmentaarisuudelle, virtaavuudelle, monille puhujapositioille, metarunoudelle, itsereflektiivisyydelle ja intertekstuaalisuudelle. Se kävisi todistuksesta 2000-luvun sirpaleisesta minuudesta ja taiteen kokonaisvaltaisuudesta sekä eri tyylisuuntien nerokkaasta yhdistämisestä, jossa rakenteen kerroksellisuus saisi sinfoniset mittasuhteet. Joku ehkä toivoisi kuvallisuuteen jännittävämpiä elementtejä ja toteaisi pakonomaisen toiston syövän teoksen uskottavuutta ja että metalyyrisyys alkaa olla melkoisen loppuunkaluttu keino.
Teos edustaisi tyylikkäästi ajan henkeä ja antaisi postmodernismille inhimilliset kasvot tullessaan lukijaa puolitiehen vastaan. Sille myönnettäisiin Kalevi Jäntin palkinto ja myyntilukemat kohoaisivat 337 kappaleeseen. Se huomattaisiin kirjallisissa piireissä, mutta nousisi seuraavan 20 vuoden aikana korkeintaan kaanonin keskikastiin, koska se ei erottuisi mitenkään ajalleen poikkeuksellisena kuten alkuperäinen Talvipalatsi. Todelliset klassikot ovat aikaansa edellä ja tässä suhteessa ajattomia.
On tapana ajatella, että laajempi ymmärrys kehittyy jälkikäteen. Kenties kyse on siitä, että laaja ymmärrys on aina olemassa, mutta sen esiin houkuttelevia teoksia on harvassa.
Kritiikin uutiset 1/2013
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti