Romanttinen runous on progressiivista universaalirunoutta. Sen tarkoitusperänä ei ole vain kaikkien runouden erillisten lajien jälleenyhdistäminen ja runouden saattaminen jälleen kosketuksiin filosofian ja retoriikan kanssa. Se haluaa, ja sen myös pitää milloin sekoittaa, milloin sulauttaa toisinsa runous ja proosa, nerous ja kritiikki, taiderunous ja luonnonrunous; sen on tehtävä runoudesta elävää ja seurallista, ja elämästä ja yhteiskunnasta runollista, runollistettava sukkeluus ja täytettävä ja kyllästettävä taiteen muodot kaikenlaisella sopivalla sivistävällä aineksella ja sielutettava ne huumorin käänteillä. Se kattaa kaiken, mikä vain on runollista; se ulottuu suurimmasta itseensä taas lukuisia järjestelmiä sisältävistä taiteen järjestelmistä aina siihen huokaukseen, siihen suudelmaan asti, jonka runoileva lapsi ilman mitään taiteellisia pyrkimyksiä laulaessaan antaa. ( - - )
Vain romanttinen runous voi eepoksen lailla tulla koko ympäröivän maailman peiliksi, aikakauden kuvaksi. Ja samalla se voi parhaiten leijua esitettävän ja esittäjän välillä, vapaana kaikesta reaalisesta ja ideaalista intressistä, runollisen refleksion siivillä; se voi yhä uudelleen potensoida tätä refleksiota ja monistaa sen ikään kuin loputtomassa peilien sarjassa. Se kykenee muotoutumaan mitä korkeimmalla ja monipuolisemmalla tavalla; ei vain sisältä käsin, vaan myös ulkoa sisäänpäin; se näet organisoi yhtäläisesti jokaisessa osassaan kaiken, minkä pitää muodostaa kokonaisuus sen tuotteissa. ( - - )
Muut runouslajit ovat valmiita, ja ne voidaan nyt täydellisesti analysoida. Romanttinen runouslaji on vielä syntymässä; sen varsinainen olemus onkin, että se on aina syntymässä voimatta koskaan tulla valmiiksi. Mikään teoria ei pysty ammentamaan sitä tyhjiin, ja vain korkeampia voimia aavisteleva kritiikki voisi uskaltautua luonnehtimaan sen ihanteita. Vain se on ääretöntä, koska vain se on vapaata, ja se tunnustaa ensimmäiseksi laikseen, ettei runoilijan vapaus siedä mitään yläpuolellaan olevaa lakia.
Fragmentteja, Friedrich Schlegel
suom. Vesa Oittinen
Oi Runous, romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä (2000), toim. Tuula Hökkä
-
-
-
Elävä metsä kasvaa1 päivä sitten
-
-
-
Kysymys ja julistus1 viikko sitten
-
Syntaktisista tuntemuksista ja siitä, kuinka…1 kuukausi sitten
-
1107252 kuukautta sitten
-
Näin puhutteli Deleuzen Nietzsche4 kuukautta sitten
-
-
-
-
Töölön kohdalla talot4 vuotta sitten
-
-
-
KAVALA MAAILMA (sarjasta: Untako? osa 1)5 vuotta sitten
-
Leo Tolstoin viimeinen haastattelu - Arkistojen aarteita 25 vuotta sitten
-
The World’s Greatest Blackjack Book5 vuotta sitten
-
Frank McCourt, Seitsemännen portaan enkeli5 vuotta sitten
-
[tuli-savu] Särinä#9 : goes runomusaraati5 vuotta sitten
-
Kirjallinen vuoteni 20186 vuotta sitten
-
Giovanniby Fatimah Asghar6 vuotta sitten
-
easy methods to Be good at Essay composing7 vuotta sitten
-
Epälegenda7 vuotta sitten
-
Poetry jam: Back to Mascot7 vuotta sitten
-
Kazuo Ishiguro, kirjallisuuden Nobel-palkinto 20177 vuotta sitten
-
Yhdellä sanalla - InterNaPwoWriMo10 (1.4. - 3.4.2017)8 vuotta sitten
-
Epälineaarinen narratiivi8 vuotta sitten
-
Vastaanottoa8 vuotta sitten
-
Feromonienhoitaja9 vuotta sitten
-
Osoitteenmuutos / A change of address9 vuotta sitten
-
169 vuotta sitten
-
Löytöretkue-chapbook9 vuotta sitten
-
-
nyljetyt ajatukset10 vuotta sitten
-
Prediksi Elche vs Real Sociedad 21 April 201510 vuotta sitten
-
-
Toinen jalka maassa – ja kuinkas sitten kävikään!10 vuotta sitten
-
Supersäikeet11 vuotta sitten
-
Loppu/muutto11 vuotta sitten
-
-
-
polku17 vuotta sitten
Tilaa:
Lähetä kommentteja
(
Atom
)
2 kommenttia :
Mielenkiintoista. Minua viehättää se, että me ihmiset joudumme/haluamme kellua ajanmeressä niiden tuulien mukaan mitä mistäkin päin milloinkin puhaltaa. Ja tämä on totaalista.
Ei vain yksi taiteenlaji, vaan kaikki ovat yleensä kellumassa samaan suuntaan. Aina esiintyy vastarannan kiiskiä, jotka pyrkivät vastavirtaan, ovat jopa valmiita siirtämään itsensä ja ajatuksensa jo ammoin (hauska sana) kuivuneeseen mereen tai virtaan.
Minusta tuollainen kaikenlainen liikkeessä oleminen on tärkeää. Aikaa ei voi pysäyttää. Sitä ei voi myöskään hallita.
Ja vielä. Puhutaan että ihminen on laumaeläin. Minulle tuli tuota juttua lukiessa tunne, että ihminen on runo. Jokainen ihminen on runo. Sitä ei vain huomata. Jokainen ihminen on myös tarina. Kirjallisuus, musiikki ja yleensä kaikki taiteenlajit elävät hänessä. Usein ne eivät pääse kehittymään, ne kuoleutuvat. Mutta joskus sattuu, että joku pystyy kasvattamaan sisällään asuvan taimen niin, että siitä tulee kukkiva puu tai pensas.
Runo on jonkinlainen mittari, Usein se kertoo missä milloinkin mennään.
Ihminen on runo tietämättään. Hän voi olla hyvä runo tai huono runo.
Ihailen hyviä runoja. Sellaiseksi tullakseen ei ihminen pääse vähällä. Taiteen tekeminen ei ole helppoa. Se on raskasta työtä. Onko vastaanväittäjiä? On.
Joidenkin mielestä taide on vain tapa elää ja tehdä mitä itse haluaa. Ja se on mukavaa. Mutta sellaisena runona ihminen on huono runo. Kuin tyhjä pussi, jolla ei ole mitään merkitystä.
Kylläpä sun päivä on lähtenyt filosofisesti liikkeelle :)
Yksilön voi toki rinnastaa runoon ja taiteeseen, mutta siinä unohtuu että luovuutta mahtuu paljon näiden ulkopuolellekin.
Mitä taidesuuntauksiin tulee, luulen että moni tuijottaa vain vallitsevaan ja edelliseen ismiin kun taasen taide usein uutta luodessaan kurottaa kauemmas menneisyyteen ja erilaisiin kulttuureihin, miksaa eri juttuja yhteen.
Kiinnostavaa tässä lainauksessa on tietenkin tietty analogisuus uusimman runoutemme kanssa.
Lähetä kommentti