Äsken niin syvänsininen taivas levittää siipensä
ja helmeilee valkoisena kuin joutsen.
Järvi kimaltaa, talojen ikkunat kylpevät
käsittämättömässä hohteessa, koivujen paljaat rungot sädehtivät!
Tuli niin kirkasta ettei nähnyt mitään.
Aurinko kasvoi silmissä, kylmät värinät, iho
nousee kananlihalle. Ja minä kuulen sen,
taivaallinen kontrapunkti, höyheniä satoi kasvoille,
jotain jousista, jotain huiluista
ja minun ruumiini suli,
vedet ja pienet vaahtopäät leikkivät minua.
Luen musiikkia kuin kirjaa ja se kertoo:
kautta Efeson ja Pergamonin, pasuunat on tukittu, sinetit koskemattomat.
Hyppää valkean hevosen selkään.
Ja minä näin monet kasvot, ne kelluvat minussa.
Etsijä 4/2010
1 kommentti :
John kirjoitti...
Ihan kuin taivaallinen siirtymä. Jännä.
Muhadzir kirjoitti...
Runossa on hieno idea häikäisevästä kirkkaudesta. Minun makuuni ehkä liian monisanainen, olisin yliviivannut raa'alla kädellä. Lohduttavaa, että Ilmestyskirjan kammottavat pasuunat ovat sentään tukossa.
Kristian kirjoitti...
Joo, onhan minullakin ne niukan ilmaisun runot. Luulisin että yritys tilan/kokemuksen lihallistamiseksi olisi tässä vaatinut pikemminkin runsaampaa muotoa. Mutta jatketaan harjoituksia.
Lähetä kommentti