kuulen hiljaisen pianon

Kuulen hiljaisen pianon, con affetto, suljen ja avaan silmäni, työnnän kielen ulos. Suuret hiutaleet leijuvat, putoavat kuin turhat sanat tai ammoin unohdettu lupaus, valkeus jää, langennut enkeli: lumi viivähtää miellän tai kiellän, lumiukko kieppuu ja kola rahisee, puhtaus peittää hiekkalaatikon, muovisangon ja punaisen auton, peittelee kaiken vihreän kuin anteeksianto ja keräytyy lopulta katolle hilseeksi, puuteri kaunistaa syntisen. Lumi vaimentaa äänet kaukaisiksi ja nöyriksi, ottaa vastaan askeleet ja pyyhkii ne pois aivan kuin haluaisi pitää ne yksin itsellään, sulkea kävelijä valkoiseen tyhjyyteen syvälle sisimpäänsä. Haistele tiivistynyttä kosteutta: kadonnut hän on, taikurin liina heilahtaa ja valkeus katoaa, tätä te haluatte, tämän te saatte, katsokaa ja unohtakaa. Neitsyydestä se oikeastaan kertoo - tai menettämisestä, tulkoon sitten hiljaa leijuen tai rajuna ryöppynä. Maisema maalautuu uudestaan, jotain tuttua mutta uutta ja taas sinut paljastaa suhtautuminen… luotisuorat männyt, uskolliset mustat koskettimet. Mutta kenties, ennen kuin kukaan ehtii lukea silmiäsi, suljet luomesi ja lumi on kadonnut kiteiden taivaaseen, maan alle manalaan tullakseen takaisin maan ylle, uudelleen valloittajaksi, uudelleen valloitettavaksi. Tämä on se kauneus, joka tekee minut surulliseksi. Tämä on se itseys, jota kerran kaipasin. Tämä on se olemisen tapa, jota en voi koskaan saavuttaa.

Hallaus 9/2009