Aamulla varhain käyn tyhjään metroon, jota pimeys saartaa.
Sukellamme tunneliin. Asemia ei ole
tai ne ovat kadonneet muistista.
Graniitin stroboskooppinen välke, miljoonien vuosien paino.
Rouva Fortuna istuu vastapäätä, hänen herkkä matala naurunsa.
Matkustaminen on pakoa paikasta F paikkaan C:
sorites, con anima, tilat ja maisemat huijaavat meitä.
Näprään kuulokkeita, Allegri Gregorio; miserere mei.
Sävelet soivat kauniina ja riittämättöminä,
johdot särisevät, eivät kosketa, koskettavat.
Elämä soi vajaana yksiäänisesti.
Päivät tulevat vastaan ja sanovat hyvää päivää ja näkemiin.
Ne hymyilevät, sillä ei, en osaa sanoa ei.
Kerran huusin kyllä kyllä! ja hahmot piirittivät minut.
Nyt en enää muista mitä piti muistaa.
Minut on tuomittu elinkautiseen tähän kaupunkiin
missä päivät kiiltävät kuin vuodet
jotka kasvavat kuin vuoret
joihin on kaivettu loputon raiteiden verkosto.
Tunneli loppuu ja vielä tai taas on ulkona hämärää,
vaunun valaistus sokaisee maailmalta.
Ikkunasta katsoo joku näyttäen miltei minulta.
Maailma on pimeä ja valuu sateen mukana päivien taa.
Se näkee minusta välähdyksen
oranssin kehyksen näyteikkunassa.
Sama alkutalven valo
16 tuntia sitten
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti