Tällaisena lämmön halkaisemana kesäaamuna, kun tuuli rypistää veden pintaa ja huojuttaa rannan kaisloja, kun kallio paljastaa rohkeat muotonsa kasvattaa mäntynsä tutkivan ilmeen. Minäkö se jotain ohutta ihoosi raapustin, kunpa en tietäisi sanoista, sanat kumpuavat hulluuden lähteestä. Puro lorisee, haavat värisevät, kaarnalaivassa kiehtoo sen keveys ja virralle antautuminen – ei vuolijalle juolahda mieleen, että laiva kieltäytyisi roolistaan. Haavat väistyvät, valoon pakotettuna muistan aikojen nopeat askeleet, ne muovaavat ajatusta, kaunista. Jos on tullut osalliseksi. Olen nähnyt jumalan kasvot, ne nauroivat rakastavaisten silmissä. Ne nauroivat. Hengitän lauseen loppuun, putoaa puhe polulle, virtaus itse, havina tuulessa riittää.
a compassionate ear
9 tuntia sitten
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti