6. heinäkuuta 2012

tiet etäisyyksiin

Oli aika jolloin tartuin Paavo Haavikon teoksiin varauksella, epäillen, jopa peläten. Näin saattaa joiltain osin olla asian laita vieläkin, mutta hänen varhaistuotantonsa on ainakin tullut tutuksi, jopa ystäväksi. Esikoiskokoelma Tiet etäisyyksiin (1951) lienee ensimmäisiä varauksettoman vastaanoton saaneita modernistisia runokokoelmiamme. Ja kyllä, kirjassa on tuoreuden tuntua vielä 60 vuoden jälkeenkin.

Yleisvaikutelma on säe/lause-tasolla hieman toteava, puheenomainen ja sävyltään fatalistinen. Proosamaisuus on (aikalaisrunouteen verraten) selviö, lyhyisiin runoihin ”lyyrisyyttä” tuovat toisto ja variointi, joita kyllä käytetään niukasti. Passiivi tuntuu myös uudelta keksinnöltä, joskin lienee niin etten ole kiinnittänyt siihen huomiota mitallisessa runoudessa. Kuvallisuus syntyy muutamin siveltimenvedoin, joissain kohdin jälki on varsin impressionistista. Soljuva rytmi tulee proosamaisuudesta huolimatta pilkutuksen ja säkeistämisen avulla, kieli on kuin onkin kevyesti etenevää. Runojen puhuja on usein hallitsija, talollinen, kauppias tai muu itsenäinen, sidonnaisuuksista vapaaksi hahmottuva henkilö, jonka puhe heijastuu myös selvää kertojaa karttaviin runoihin: teoksen läpäisevä itsensä tiedostava puhe. Viitteitä ajasta, paikasta ja puhujasta löytyy osastojen nimien lisäksi niukanlaisesti yksityiskohdista. Puhujia on useita, joskin teeman tuntuessa usein olevan ajallisuus, sen rajallisuus tai toistuvuus, puhujan asento ts. asema tai perspektiivi asettuu samaan jatkumoon, erilaisin variaatioin.

Ensimmäisen osaston kehys on selvä otsikkonsa Kaksoiskotka myötä. Mutta edes hallitsija ei voi vaikuttaa kaikkeen, valtakunta on käymistilassa: ”ratsastan kuningastaan uhkaavan sotajoukon edellä”, ”nostosilta jäi alas eivätkä veronkantajat palanneet”, ”viimeisten uskollisten kokoamista”, ”suljen luukut liekkien kuvioidessa”.  Fatalistisuus näyttäytyy tähtikuvioissa,, joissa: ”rautaiset kehät luopuvat / osoittamasta eläinradan asentoja / - - / mutta planeetat syttyvät toteuttamaan kuvionsa / ja tulinen vaaka punnitsee” ja edelleen: Yön eteen kahlaamme kohotetuin vaattein / niin kuin kaksoset, / kun tähtikuviotaan mereltä uhkaa / härän merkki”. Erityisen irvokas kuva syntyy fasaaneista, jotka väistämättä rinnastuvat kapinoivaan ihmisjoukkoon: ”kuulen villiytyneitten fasaanien lävistyvän / ulkopuolella / rauta-aidan nuoliin”.

Toisessa osastossa Auringonkukkia ollaan seestyneemmässä, tsehovilaisessa pysähtyneisyyden maisemassa. Viittauksia aiempaan rooliin löytyy tarpeettomien käytävien ja tornin muodossa, mutta myös nykyiseen ja tulevaan: ”suuren puhdistuksen aikaan” ja ”Korppien luvattuina päivinä marssivat valloittajat ohitse, / oi voittajat, en ole silloin mukana”. Syrjäytettyyn ja nostalgiaan taipuvaiseen henkilöön taipuu myös tämä: ”mutta tämän ainoan haluaisin väistää / ja alkaa pitkän matkan menneisyyttä kohti, // hyödyttömiin päiviin”. Toistuvana symbolina on talo, joka edustaa historiaa ja aikojen toistumista, vaikka: ”minä ylistän muinaisten kaltaisia taloja, / joita ei enää rakenneta”. Kirjoitusta itseään Haavikko korostaa kielioppia rikkomalla, kuten  ”hedelmällisessä seudussa”, jonka kohosteisuus luo tilan sisällä olemisesta, rajallisuudessaan kenties myös eräänlaisesta vankeudesta. Ajallisuutta käsitellessä löytyy myös hienoista sarkasmia sanojen merkityksillä leikkimisessä: ”totisesti mikään ei pysy paikallaan totisesti / kaikki menee taaksepäin, / totisesti”. Svetisismi laajenee suuremmaksi kuin taantuminen ja mantramaisesti toistuva totisesti on raamatullisen aamenen käännös.

Kolmannen osaston nimi saa minut hieman hämilleni. Onko Jättiläisten laakso viittaus mytologiaan, kuten kahden viimeisen runon purjehtimiskuvat antaisivat ymmärtää? Vai ylistääkö Haavikko tavallisen ihmisen tavallista elämää ja rakkautta viheriöivässä maisemassa? Jälkimmäinen toteutuu impressionistisissa runoissa, joissa etäisyyden toistaminen tuo mieleen kuolevaisuuden, mutta myös poissaolevan, pois pyrkivän mielen. Aiemmissa runoissa käytävät asettuivat palatsimiljööseen, mutta nyt: ”tunnit kuluvat verkkaan / pitkät käytävät ovat hiljaisuudesta rikkaat”. Tämä ajallisuus, sen rajallisuus toistuu seuraavan osaston Seudut kukkivat sumuun luontorunoissa, joihin ilmestyy loppua kohden yhä enemmän kuoleman kuvia: ”mustat vaunut tulevat” ja ”ikuisen tulemisen ajatus”. Mutta läsnä on myös muistutus ideoiden ja aikojen kuolemisesta kun ”jumalia kuolee” ja puhuja kehottaakin matkalle pois itsestä, pyhiinvaellukselle.

Roomalaisia iltoja on teoksen päättävä ja pisin osasto. Katoavaisuus ja jäähyväiset ovat käsillä, valtakunta romahtamassa ja barbaarit tuloillaan, ja ehkä luen rivien välistä lohduttomuuden sijaan jonkinlaisen toivon, uuden alun. Vaikka kehykset ja maisema ovat kokoelman eheintä ja vaikka puhuja muuntuu miltei roolirunoksi, niin ensilukemalla nämä runot jäävät muuta kokoelmaa vieraammaksi, etäännyttämisen harhaa kenties? Näkyvissä on jo selvästi runoilijan viehtymys historiaan. Oma hiljainen kysymykseni on mitä kaikkea arvokasta voi runous tuottaa historiaan uppoutumisella ja missä tällaisen runouden raja menee? Tämä ehkä kuuluisi Haavikon myöhemmän tuotannon pohtimiseen.

Kun muotokieli enimmän aikaa toistaa itseään kirja saa yhtenäisen sävyn ja kokonaisuudesta tulee osiaan suurempi. Jään silti kaipaamaan yksittäisiä mieleenpainuvia ja sykähdyttäviä runoja. Yksi sellainen löytyykin, ainakin alkunsa puolesta. Huomattavaa on luopumisen teema vasta 20-vuotiaalla runoilijalla, ja mieli vie väkisinkin hänen viimeisiin päiviinsä: ”Joskus on lähdettävä ja oltava valmis / ja sidottava paperinsa yhteen / vietäväksi ullakolle tilikirjojen joukkoon, / joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin, / ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta.” Vaikeaselkoisena pidetty runoilija sanoi muistaakseni, että ”minä sanon mitä tarkoitan ja tarkoitan mitä sanon”. Tuossa runossa lienee kuitenkin tulkinnanvaraa pintatasoaan enemmän.

Ei kommentteja :