s 32

juoksijan nanny

sukkakauna

korvavaatimus

tajuvaste

murheen tyyni

miehenkielijä

metapiirakka

pasilasta tokioon

Kallioleikkaukset, nyt on suorien ajatusten aika.
Harmaa kasvaa vihreää nopeammin.
Alainen maailma, sinne ei aurinko paista.

Yhä korkeammalle tornit kurottavat.
Lasi teräs betoni, estetiikan elementit uuteen maailmaan.
Ja 90 astetta, pyhä kulma.
Ilma täynnä nopeita siipiä, hitaita siipiä.
Lintu näkee pilven, näkee oman kuvansa
hetken ennen murskautumistaan.

Olemme hereillä ja näemme tuotteistettua unta.
Kvasaariunelmat, murhan ja nainnin välillä
kutsuu jääkaappi, kullekin ansionsa mukaan.

Mutta yhä on heitä jotka säteilevät.
Ja on heitä jotka ovat immuuneja.
Vahvimmat meistä kantavat lyijyä keuhkoissaan, vahvimmat
kantavat lyijyä vaatteissaan. Vahvimmat
uivat teräsviidakossa samettisin siivin.

Tekniikka, talous ja kulttuuri halaavat toisiaan
ja kitkevät evoluution rikkaruohoja.
Tahdon taimi kasvaa, imee ahnaasti auringonvaloa.
Se on vielä pieni ja vaatimaton.
Se kasvaa, latvat hengittävät pakokaasuja.
Se kasvaa ja latvat kurottavat aurinkoa kohti.

f 18

ystävinä, öitä ylistävinä

avoin, uuvun aivan

se on pitkä ja kivulias matka

X

se on pitkä ja kivulias matka halki kammottavan maan                    riippuen siitä missä päin on sattunut liikkumaan                    aion kulkea vaaroista välittämättä ja kohtaloani uhmaten                    se tuottaa tuntoaistimuksen, joka muistuttaa kävelemistä pehmeällä sammalella                    kun kehomme viestittää kiinnostusta, se tarttuu muihinkin                    pari ensimmäistä päivää oli suoritusvaihde päällä:                    liha tarttuu kiinni, ohjeita kaipaan                    lääkärin kutsumus tarkoittaa empatiaa ja halua auttaa
                    olla tekemisissä ihmisten kanssa                    ne tietävät keitä ovat ja tekevät täysillä juuri senhetkistä tehtäväänsä                    siskot jatkavat täydellisen ihanan metsästämistä vielä useita päiviä
                    ehkä minun prinssini on hieman arkisempi ja karumpi jätkä                    yleensä sanoisin, että ei maksa vaivaa                    mutta miten hellästi sinä kosketit                    ja kuitenkin kaikki minussa järkkyi
                    en voinut enää olla se pelaaja joka halusin olla                    oltuani pimeyden sydämessä tekemässä asioita                    mistä on kysymys, on kysymys sydämestä eikä sen kanssa pelleillä
                    pulssi 154 saturaatio 93 verenpaine 73/41                    toisinaan herään ja tajuan, että todellisuus on ollut jotain muuta

und so versank ich immer tiefer

und so versank ich immer tiefer im schlammigen Boden, jeder Schritt
durchbrach einen neuen Tunnel mit Abzweigungen, man brachte mich
weit weg von mir selber, ich fühlte nicht mehr die Masse zitternden
Gelees, bebender Schrift, jeder Schritt ließ mich vergessen dass ich

nicht vergebens dem Andenken eines Steins Opfer dargebacht habe

und die Regenmenschen, die Gottlosen rieche ich, immer
rieche ich den Wind, wenn sie übers Feld stampfen, überquere
die schwierige Grenze zwischen Luft und Wasser, wieder grobe
Erde zwischen den Zehen, in diesen Augen Eiter und Wolken

sie füllen sich mit Wind, Wasser rinnt auf den Gesichtern

sie atmen gierig den Sprühregen, ich entferne mich und schließe mich
etwas an, das mich zu einem anderen werden lässt, jeder Schritt
gibt sich selber auf, dass der Stift es tun muss das Fleisch muss,

es füllt sich die Nacht, und diese Unverschämten
sie lachen so, so lachen sie
innig
innig

übersetzt von Reetta Karjalainen

tosiasioita minusta

Kalevi Seilonen julkaisi omakustanteen jo vuonna 1959, mutta kuten tapana on, esikoiskirjana pidetään kustantamon kautta tullutta kirjaa. Seilosella se tarkoittaa 1965 ilmestynyttä Tosiasioita minusta. Nimi antaa jo osviittaa teoksen luonteesta, sillä runoissa esiintyvät minä&Seilonen ovat vain poetiikan välineitä eikä niillä ole mitään tekemistä keskeislyriikan kanssa. Mikäli teosta haluaa ajatella yhteiskunnallisena, niin se on sitä pikemminkin anarkistisena iloitteluna, eräänlaisena absurdina vapauden – miksei myös poetiikan – manifestina. Seilonen ei kuitenkaan julista, vaan antaa runoutensa juosta pidäkkeettömästi, välillä edellisen lauseen mielleyhtymää jatkaen, mutta enimmäkseen luettelomaiseen väitelauseen estetiikkaan tukeutuen. Jännite syntyy tällöin peräkkäisten lauseiden välisestä kitkasta tai merkityskokonaisuutta ajatellen lauseiden erilaisten perspektiivien synnyttämästä synteesistä, mielikuvasta, ideasta. Muutamissa tarinallisemmissa kohdissa uidaan surrealismissa.

Hauska on ehkä väärä sana kuvaamaan teosta (joskin monia yksittäisiä runoja), mutta jotain hervotonta ja maailmaa nyrjäyttävää siinä kieltämättä on. Ehkäpä raikas ja konstailematon voisivat olla käyttökelpoisia määreitä. Ajatus täysin omalakisesta poetiikasta on houkutteleva, sillä en osaa yhdistää näitä rivejä aikalais- tai vanhempaan runouteen, mutta jostain ne juuret yleensä löytyvät. Voisiko vaikutteita löytyä vaikka kirjallisuudessa harvoin mainituista ekspressionismista ja naivismista? Toiseen suuntaan katsottaessa eli myöhempien aikojen runouksista pomppaavat esille ainakin Charles Cimicin surrealistinen runo Katolle puhumista (lähinnä pitkän lopetusrunon Kalevi Seilosen kauneimmat lauseet myötä, tosin Cimicin runo on paljon jännitteisempi) sekä Juhani Ahvenjärven Hölkkä (1992) ja Jukka Viikilän Runoja (2008), Jälkimmäisissä on Seilosta kerronnallisempi ote,  mutta samankaltainen absurdi asento. Hölkän vihjaileva kantaaottavuus ja kafkamainen, fragmentaarinen allegorisuus on kyllä nerokkuudessaan omassa kastissaan, mikäli geniuksesta nykyisin on edes lupa puhua.