mihin katosi kapina

eli mitä jäi käteen 90-luvun runoudesta

Aluksi suurkiitos seuraaville henkilöille: Tuula Komsi, kriitikko, luovan kirjoittamisen ohjaaja sekä pianonsoiton opettaja Helsingistä; Tommi Parkko, runoilija ja kustantaja Tallinnasta; Taina Ratia, kriitikko Turusta; Heikki Saure, kirjakauppias ja kriitikko Lahdesta; Matti Saurama, kriitikko ja vapaa toimittaja Helsingistä.
          Jottei lukijoille jäisi asiasta väärää käsitystä, niin korostan että tässä artikkelissa puhutaan nimenomaan siitä sukupolvesta, joka on julkaissut esikoisensa/vaikuttanut 90-luvulla ja 80-luvun lopulta. Mitenkään vanhempia runoilijoita väheksymättä olen halunnut selvittää mitä on pitänyt sisällään nimenomaan uudempi runous. Onhan toki mahdollista, että joku vanhemman sukupolven edustajista olisi ollut mukana ”vallankumouksessa”. Epäilemättä heillä on kuitenkin ollut oma vaikutuksensa 90-lukulaisiin. Mikä, se ei kylläkään tässä yhteydessä selviä. Ehkäpä joku kirjallisuudenopiskelija pakertaa aiheesta gradun tai peräti väitöskirjan. Jäämme odottamaan.
          Yritin myös selvittää, mitkä runoilijat ja varsinkin mitkä teokset nousisivat muiden yläpuolelle, mutta haastatellut pääsääntöisesti kieltäytyivät laittamaan julkisesti kumpiakaan tärkeysjärjestykseen, kuka mistäkin mutta kaikki hyvistä syistä. Mitä lopulta selvisi? Että mäkihyppy on urheilua ja vesilasissa myrskyää. Ja kuitenkin, että runous on tärkeää ja suuret runoilijat tallustavat keskuudessamme! Lukijalle jää johtopäätösten teko osin hyvin ristiriitaisista vastauksista.

1. Löytyykö 90-lukulaisuudelle yhteistä nimittäjää/nimittäjiä (teemat, tapa kirjoittaa) vai voiko ajatella runoilijoiden kirjoittavan täysin irrallaan toisistaan?
          TUULA: Runoilijat tuskin koskaan kirjoittavat täysin irrallaan toisistaan. Toisaalta runoilijoita ei myöskään voi koskaan niputtaa tyylillisesti jonkin tietyn kymmenluvun mukaan. Mutta tottakai joitain erityispiirteitä voi nostaa esiin: esimerkiksi tämän vuosikymmenen runoudessa tuntuu korostuvan mielikuvituksen rikkaus, romanttinen lyyrisyys ja musiikillisuus. Yhteiskunnallinen kantaaottavuus tuntuu taas väistyneen sivummalle.
          TOMMI: En  usko että 90-luvun runoilijoiden taustalta löytyy mitään muuta yhteistä nimittäjää kuin suomalaisen runon perinne. Kukin runoilija on valinnut tästä mahdollisuuksien kentästä omien lähtökohtiensa mukaisia asioita. Mielestäni monet näkyvimmät runoilijat ovat ottaneet kantaa varsinkin 80-luvun runouteen: he ovat pyrkineet tuomaan jotain uutta ja virkistävää siihen nähden. Varsinkin vuosikymmenen alkupuolella useat runoilijat tuntuivat kirjoittavan runoutta 50-lukulaisittain.
          TAINA: Näkisin, että kirjoittajat kirjoittavat aina "näkymättömässä" tai nimeämättömässä koko kirjallisuuden tai lyriikan kontekstissa eli sillä tavoin yhteydessä toisiinsa, vaikka erityistä yhteistä nimittäjää en määrittelisikään. Toisten tekstit - julkaistut ja julkaisemattomat – vaikuttavat aina, pistävät mielteet liikkeelle. Intertekstuaalisuus on side, mutta löysä ja kuristamaton. Jonkinlainen filosofistyyppinen aspekti 90-luvun lyriikasta löytyy; etsiminen, oleminen, pohtiminen. Asioita lähestytään uudenlaisista positioista käsin. Myös tekninen taito on lähes kaikilla kirjoittajilla hallussa. Lisäksi haluan korostaa kirjoittajakoulutuksen merkitystä: kirjoittamaan ei voi opettaa, mutta lahjakas kirjoittaja voi tällä tavoin nopeuttaa kehitystään paljonkin.
          MATTI: Varovainen 90-luvun määritys: moniäänisyys ja hienoinen vapautuminen. Yhteisen nimittäjän löytymistä haikaillaan aina. Ajassa kiinnielävänä minusta kukaan ei kykene erottamaan yhtä tai kahta yhteistä nimittäjää (tällä hetkellä niin ei edes näytä olevan). Leiman lyöminen edellyttää historiallista perspektiiviä. Eri asia on tietenkin tendenssi-ajanjaksot, jolloin kirjallisuus palveleekin jotain toista isäntää tai emäntää - ei itseään.  Ei kannata olla etevämpi mihin pystyy. Tämä on tietenkin omakuvani. Vapautumisesta: Suhteellisen tiukka koodaus oli vallalla pitkään. Ehkä perspektiiviksi voisi ottaa 50-luvun. Siitä lähtien on määräävyyttä ollut havaittavissa. 80-luku oli ”harmaan talouden”, 90-luku ajautumisen aikaa, myös vapautumisen, mutta suunta näyttää olevan varsin monikiilainen. Kallistuminen filosofisiin painotuksiin on toinen. Erityyppiset nousujohteiset suunnat ovat vaikuttaneet nykyrunoon. Halu eristäytyä ylös vaikuttaa filosofisten ainesten esiinottamiseen. Yksilön yleinen nousu ajassa ja kohottaminen kannustaa ja vapauttaa henkisiin irtiottoihin (mukana annos gloriankaipuuta tietenkin). Vielä on mainittava irrotteleva nk. ”vastaruno”. Sen tehtävä on tärkeä. Toivottavasti myös sisällöt kestävät. Vastaruno on ilahduttavasti saanut ansaitsemaansa tilaa.
          HEIKKI: Vaikea uskoa, että nykyajan runoilijat kirjoittaisivat täysin irrallaan toisistaan. Monia 90-luvulla debytoineita runoilijoita yhdistää vahva intertekstuaalisuus, kiinnostus myytteihin ja muut erilaiset viittaukset kulttuuritraditioon. Toisaalta tämä koskee miltei kaikkia runoilijoita, ei vain 90-lukulaisia. Ongelma on juuri se, että sanoo 90-luvun runoudesta mitä tahansa, aina tulee mieleen joku johon luonnehdinta ei päde. Usein on tyypillistä se, että kirjalliset viittaukset eivät ole suoria (vaikka niitäkin on), vaan erilaiset vaikutteet ovat sulautuneet toisiinsa ja omiin näkemyksiin. Ihailen suuresti sitä miten sujuvasti kaksi aivan erilaista runoilijaa, Jouni Inkala ja Seppo Lahtinen, ammentavat kirjallisesta perinteestä, mutta yhdistävät vaikutteensa saumattomasti nykypäivän elämänmenoon, omaan yksilölliseen ääneensä. Monille yhteistä on myös pyhän ja arkisen, ylevän ja alhaisen rinnakkaiselo. Esimerkiksi Inkala kirjoittaa suodatinpussista niin, että se alkaa tuntua jumalallisen pyhältä kapistukselta. Tai Tomi Kontio, jonka runoissa lähiön roina muuntuu säkenöiväksi kieleksi, myytit ja kuona sykkivät yhdessä. Törky ja ylevyys törmäävät myös Tapani Kinnusen runoissa. Mutta niinhän kävi jo Baudelairen ja Rimbaud’n aikaan. Yksi yhteinen nimittäjä, joka varmasti yhdistää kaikkia 90-luvun runoilijoita, on luja usko runon voimaan. Aina jostain pölähtää uusi runoilijasukupolvi, joka kokee taloudellisesti älyttömän marginaalilajin niin arvokkaaksi että sen takia kannattaa ryhtyä metelöimään.

2. Mistä suunnasta mahdolliset vaikutteet ovat tulleet ja onko enää ketään joka nojaisi puhtaasti tai edes osittain suomalaiseen kulttuuriperintöön?
          TUULA: Jokainen, joka runoilee omalla kielellään suomeksi, kirjoittaa suomalaista runoa ja on siten väistämättä osa “suomalaisen kulttuuriperinnön” jatkumoa. Mitään “puhdasta” suomalaista kulttuuriperintöä ei kuitenkaan ole koskaan ollut olemassakaan: vaikutteita on aina otettu suunnasta jos toisestakin - jo kauan ennen kuin mistään “intertekstuaalisuudesta” on ollut puhettakaan...Voi olla, että jotkin keskieurooppalaiset muotifilosofiat aiheuttivat suomalaisessa runoudessa tällä vuosikymmenellä muutaman ylilyönninkin.
          TOMMI: Suomalaisen runon perinne on varmasti kaikkein eniten vaikuttava asia 90-luvun runoudessa. Tämän perinteen lisäksi on toki tuotu esiin erilaista eksoottista väritystä. Koko moderni runomme on pitkälti angloamerikkalaisen ja kiinalais-japanilaisen perinteen synteesi.  Tämä jo 50-luvulla vakiintunut käsitys runoudesta on sangen elävä ja vaikutusvaltainen. Se on perinteistä modernia runoa. Modernin runon monet muut tyylit ja poetiikat näkyvät Suomessa hyvin katkonaisesti. Käännösrunouden vähäinen määrä estää tehokkaasti monipuolisen runouden kehittymisen.
          TAINA: Kts. edellinen vastaus.
          MATTI: Vaikutteet ovat koulutuksen lisääntymisen myötä paljon ulkosuomalaisia (filosofian lisäksi yleinen kansainvälistyminen, matkat, opiskelut). On turha kieltää runoilijapiirien rakenteellista muutosta: yhä enemmän koulutettuja, korkeastikin koulutettuja. Ajattelun ja vaikutusten tuulet käyvät niin Etelä-Euroopasta kuin eteläisestä Amerikastakin ja Yhdysvalloista. Rinnakkaisuus tosin tässäkin on vallalla. Edelleen julkaistaan laulajia, balladiveikkoja ja luonnonmystikkoja.
          HEIKKI: En osaa ryhtyä erittelemään erilaisia vaikutteita; yksi ammentaa Ranskasta, toinen intiaaneilta ja joku Buddhalta. Toki suomalainen perinne elää. Hyvin monet ovat ankkuroituneet ehkä liiankin tukevasti 50-luvun suomalaiseen modernismiin. Huomattavasti vanhempi suomalainen perinne elää esimerkiksi Jusa Peltoniemen runoissa, sanastossa, rytmissä ja hengessä. Ja onhan meillä nykyväinö Petri Niikko, jonka puhelinvastaajakin hoilottaa kalevalamittaa, vaikka häntä kirjallisuuden establishment ei käsittääkseni ole vielä noteerannut.

3. Onko ollut tilaa sisällöllisesti ”oman tien kulkijoille” vai onko esilletulo vaatinut myös toiminnallista yhteyttä, kuten esim. NVL, Nihil Interit tai ”Turun runoliike”? Onko runoilijan kyettävä ottamaan myös media ja julkisuus haltuunsa vai onko mahdollista elää myös marginaalin (runouden) marginaalissa?
          TUULA: Melkein jokainen lahjakas 90-luvun runoilijadebytantti tuntuu tosiaankin olleen jossain elämänsä vaiheessa jollain tapaa yhteydessä johonkin ryhmään tai liikkeeseen. Mutta tämähän on luonnollista: yhteinen kiinnostuksen kohde yhdistää ihmisiä löyhiksi tai tiiviiksi ryhmiksi muillakin elämänalueilla. Muutama “oman tien kulkija” tulee myös mieleen, mutta nimiä en sano, koska jostain syystä juuri heidän runoutensa ei sytytä. Ehkä juuri siksi, että heidän runojensa estetiikka tuntuu “tynnyrissä kasvaneelta”. Kuten sanottu, varteenotettava runous on paitsi omaperäistä, yleensä myös luontevasti yhteydessä muihin teksteihin, taiteeseen ja maailmaan. Mitä tulee mediaan ja julkisuuteen, niin jotkut runoilijat ovat luonnostaan mediaseksikkäitä ja jotkut eivät, mutta toivon ja uskon, ettei tämä seikka vaikuta heidän noteeraamiseensa nimenomaan runoilijoina sen enempää positiivisesti kuin negatiivisestikaan.
          TOMMI: Toiminnallinen yhteys johonkin tekijään on varmasti niitä 90-luvun suuria asioita mitä runouden kentässä on tapahtunut. Päävastuu runouden esittelemisestä on siirtynyt perinteisten kustantajien ulkopuolelle. Tämä on toisaalta hyvä asia mutta se voi olla runoilijalle haastava ja usein mahdotonkin tilanne. Uskon että oman tien kulkijoille on aina tilaa kunhan he osaavat edes jollain tavalla kommunikoida runouden julkaisijoiden ja muiden esittelijöiden kanssa. Jos haluaa olla marginaalin marginaalissa, siellä saa olla ihan vapaasti. Kukaan ei tule sieltä pois hakemaan. Vastustan ehdottomasti sitä, että runouden pitäisi lähteä kilpailemaan viihteen kanssa.  Kaikki sellainen julkisuus joka lähtee runon lähtökohdista on mielestäni hyvää ja sopivaa. Tämä antaa hyvin suuren liikkumavaran.
          TAINA: Mainitsemasi kolme "instanssia" ovat olleet erittäin ilahduttavia, mutta eivät ehkä välttämättömiä hyvien tekstien esille pääsemiseen. En pitäisi varsinaisina mediapeleinä ERK:n runoiltoja ja turkulaisten ja muiden runokiertueita, jotka ovat puhuneet lyriikan puolesta juuri oikealla, tärkeilemättömällä ja ihmisläheisellä tavalla.
          MATTI: Runous on todellakin edelleen marginaalissa, huolimatta päinvastaisista odotuksista ja toiveista. Kustannuspolitiikka, lehdistön ja median toiminta on siitä myös hyvä esimerkki. Samaten sisäänpäin lenseästi lemahtava toverillisuus huolehtii omien eduista kustannuspolitiikassa laajemminkin. Tosi mies ei sitä kiellä, tosi nainen nousee siitä barrikaadeille! Tässä on turha silitellä alaa ERK:n, pienkustantamoiden, runoiltojen ja muun turvin. Tosiasia on tosiasia. Oman tien kulkijat ovat usein uhkaavasti ajautumassa marginaalin marginaaliin. Toisiaan ruokkivat syrjäyttäminen/syrjäytyminen tai eristäminen/eristäytyminen ovat kuin Venäjän tilanne. Kun nokka irtosi, pyrstö tarttui, kun pyrstö irtosi, nokka tarttui. Kumpi oli ensin eristäminen vai eristäytyminen  (vetäytyminen), kumpi vaikutti toiseen? Uudet kustantajat, erityisesti Nihil, Sammakko myös ovat tulleet kuin pennit taivaalta apuun. Siirtymää on havaittavissa. Painopiste jakautuu tasaisemmin aina käännösrunoutta myöten. Merkitys on ennen kaikkea henkisen tuen ja julkisen ilmapiirin tasolla.
          HEIKKI: En keksi yhtään 90-luvulla julkaistua runokokoelmaa, jossa ei olisi ollut sisällöllisesti jotain omaa. Uskon että runous on hyvin henkilökohtainen laji, oli tyyli sitten minästä etäännytettyä tai ei. Mutta etäännytettykin on henkilökohtainen ratkaisu. Sisällöllisesti ja muutenkin oman tien kulkijoita ovat esimerkiksi sekä Juhani Ahvenjärvi että Tapani Kinnunen. Molemmat ovat hyvin erilaisia, mutta mikään ei estä minua nauttimasta ja kunnioittamasta molempien herrojen elämäntyötä. Runo on runo, ottipa sen tekijä median haltuunsa tai sitten ei. Marginaalin marginaalissa eläviä on vaikka kuinka paljon, kunnes ne sitten jostain syystä hetkeksi ponnahtavat lehtien palstoille tai muuhun mediaan. NVL, Nihil Interit ja Turun runoliike, kaikki yhteistyö on varmasti tukenut ja rohkaissut yksittäisiä runoilijoita. Mutta jos runoissa ei ole potkua, niissä ei sitä ole; mikään toiminnallinen yhteys ei tee kenestäkään runoilijaa, vaikka kuinka yhdessä toimittaisiin.

4. Onko ”suurten runoilijoiden” aika jo ohi vai onko arviointien aika vasta myöhemmin?
          TUULA: Suurten runoilijoiden aika ei koskaan ole ohi ja arviointien aika on aina vasta myöhemmin!
          TOMMI: Tämän päivän suuret runoilijat ovat keskuudessamme. Heitä ei vain vielä kutsuta suuriksi. Perspektiivin puute estää tästä puhumisen varsin tehokkaasti.
          TAINA: Ei takuulla ole ohi.
          MATTI: Suuria runoilijoita valettaessa tarvitaan historian taitavaa kättä.
          HEIKKI: Suurten runoilijoiden aika ei ole ohi, mutta kyseisen termin on. Ylipäänsä haudanvakava suhtautuminen runouteen ja kirjallisuuteen on rasittavaa, ennemminkin rajoittava kuin edistävä tekijä. Eniten kaipaan suomalaiseen kirjallisuuteen kokeilua, monet esikoisteokset tuntuvat yllätyksettömiltä ja hirmuisen hiotuilta. Saan hepulin, kun joku pystyynkuollut kirjallisuuskuvatus alkaa veisata virttä siitä että voi voi kun suomalaisesta runoudesta puuttuu Pentti Saarikosken kaltainen johtohahmo. Ällöttää johtohahmot. Mutta väitän, että Tomi Kontion Taivaan latvassa tyrmää mennen tullen Saarikosken runokokoelmat. Arviointien aika vasta myöhemmin? Pitäisikö ensin kopsahtaa kuoppaan ja ryhtyä sitten vasta sieltä käsin arvioimaan? Olen nykykriitikko. Menneiden suuruuksien kumartaminen estää meitä näkemästä, miten hienoja runoilijoita on tallannut ja tallustaa 90-luvun maaperää.

5. Voitko kuvitella hyvää runoutta, jolle 90-luku ei olisi antanut mahdollisuutta ja jos niin millaista?
          TUULA: Varmasti moni hyvä ja lahjakas kirjoittaja on jäänyt kirjallisuusinstituution ulkopuolelle syystä tai toisesta. Vaikea sanoa mikä voisi olla sellainen yksittäinen ominaisuus, joka tämän olisi aiheuttanut. Ehkä voisi kuvitella, että kirjoittajalla, joka edelleen käyttää ankaraa mitallisuutta runoissaan, vailla ironiaa, voisi olla aikamoisia vaikeuksia saada kokoelmaa kustantamoissa läpi. Mutta kenties mitallisuuskin tulee uudessa muodossa joskus takaisin.
          TOMMI: On varmasti paljon hyvää runoa jolle 90-luvun kirjallisuusmaailma ei ole antanut mahdollisuutta. Tästä hyvästä runosta on tosin suurin osa sellaista että se on vain hyvää. Se ei ole välttämättä mielenkiintoista. Kaikkea hyvää ei voi julkaista. Täytyy olla jotain mikä tekee runosta mielenkiintoisen ja omaperäisen. Varmasti löytyy sellaista runoa jonka arvo muuttuu tulevien vuosikymmenien kuluessa. Joku nyt hyvinkin keskeinen runoilija unohdetaan ja vähemmän tunnettu nousee tilalle. Suurin osa kuitenkin unohtuu.
          TAINA: Enpä oikein voi.
          MATTI: 90-luvun julkaisematta jääneestä aineistosta voisi vain otaksua jotakin. Aina on niin, että vahvat pitävät valtaa. Ryhmät ja ryhmittymät tukevat omiaan. Ihminen on pirun pieni. Kenties joku ryhmiin ja klikkeihin kuulumaton (joko tietoisesti, tahtomattaan tai taitamattomana sellaiseen) on saattanut jäädä ulkopuolelle. Runo vain on siinä määrin taitolaji, julkaisuseula siksi tiheä ja niin muodoin houkuttelevakin, että aika hyvin merkittävät esikoiset julki pääsevät.
          HEIKKI: . En osaa vastata.

6. Onko 90-luku ollut lukijalle aiempaa vaativampaa tavallista runonlukijaa kohtaan? Onko runoudella ylipäätään mahdollisuuksia jollei myös lukeva yleisö perehdy runon maailmaan paremmin?
          TUULA: Runous on aina ollut “vaikeaa” siinä mielessä, että se vaatii aktiivista tulkintaa, mutta kyllä 90-luvulla(kin) on jo välillä oltu niillä rajoilla, onko vaikeaselkoisuudessa enää mitään järkeä. Jos jostain runosta tulee sellainen tunne, että se on pelkästään hankala, mutta ei missään suhteessa tulkintaan houkutteleva, ei vaikeaselkoisuus enää palvele mitään päämäärää. Runonhan pitäisi olla lukijaa varten eikä päinvastoin. Jos joku runoilija ajattelee, että lukijoiden olisi erityisesti kouluttauduttava ymmärtääkseen juuri hänen runojaan, hän on kehno runoilija.
          TOMMI: Ehkä 90-luvulla lukijaa ei ole otettu huomioon sillä tavoin että runon pitäisi olla helppo. Kunperinteinen moderni runo on kirjoitettu niin että kaikki sen tulkintaan liittyvät asiat löytyvät itse runosta, 90-luvulla voi aivan vapaasti vaatia että lukijan tulee tietää jotain runon ulkopuolisesta maailmasta. Vaatimukset ovat samat kuin nykymusiikissa: se ei ole enää tuttua, siihen on pakko suhtautua uudella tavalla.
          TAINA: Jos lukijoilta edellytetään syvällistä perehtyneisyyttä kirjallisuuden eri genreihin, elitismin vaara lähestyy. Runoudesta nauttiminen saattaa vaatia ripauksen kielellistä vainua ja rytmitajua sekä mielteiden liikkuvuutta, ei sen kummempaa.
          MATTI: Vaativuus on ikuinen kysymys. Runoa voi ja saa sanoa vaikeaksi. Sen jopa joskus sellainen tulee ollakin. Kun helppouden markkinat vallitsevat, on syytä jonkun tahon olla vakava ja vaativa. Runon idea ei ole olla pelkästään myyntitekstiä. Mutta on myös kysymys lukijasta. Mitä tehdä runolle, joka ei avaudu suurelle osalle lukijakuntaa? On siinä silloin ongelma runon kielen sisälläkin. Ymmärrettävyyden ongelmaa ei sovi peitellä. Uudet ajatukset aiheuttavat aina päänsärkyä. Suuret filosofiset kysymykset runoon puettuina saattavat joskus jäädä lukijalta ymmärtämättä. Viittaan aiempaan vastaukseeni: joku saattaa tuntea myös viehtymystä erottautua joukosta korottamalla itsensä ja runonsa vaikeasti ymmärrettävään sfääriin. Se on nääs tätä nykyaikaa.
          HEIKKI: Jos lukija oli tottunut Suomessa 50-luvulla lukemaan loppusoinnullisia runoja, varmasti oli pihalla kun modernismi alkoi kukoistaa. Tai jos on lukenut vain modernismia, on pihalla sitä vanhempien loppusoinnullisten kanssa. Haastava runous ei voi kolahtaa kaikille. En usko, että runouden mestarit esiintyvät koskaan Suomen kokoisella kieliplaneetalla suurella areenalla. Kysymys perehtyneisyydestä koskee kaikkia taiteenaloja länsimaisessa perinteessä. Milloin mennään niin pitkälle jonkin taiteenlajin sisällä, että homma menee vain suppean sisäpiirin piehtaroinniksi? Entä pitäisikö kaikki runous olla niin helppoa että jokainen sen ymmärtäisi? Huonosti kävisi silloinkin. Mäkihyppy on katsojan kannalta paljon helpompi hahmottaa; jos joku hyppää oikein pitkälle, hän näkee sen. Mutta jos joku kirjoittaa oikein upean runon, on olemassa vaara, että se nähdään vasta silloin kun nykylukijat (ja -kriitikot) ovat kuopassa.

7. Miltä luulet 90-luvun runouden ja toisaalta tulevan sekä vanhemman sukupolven runouden näyttävän ensi vuosikymmenellä?
          TUULA: Luulen, että jotkin yksittäiset teoreettis-esteettiset kokeilut saattavat näyttää kymmenen vuoden kuluttua vähän lapsellisilta, mutta muuten tämä vuosikymmen on tuottanut paljon omaperäistä ja koskettavaa runoutta, jonka arvo varmasti säilyy.
          TOMMI: Uskon että ensi vuosikymmenellä runous hakee tarttumapintaa maailmasta samalla tavoin kuin 60-luvulla. Puheenomaisuus, yhteiskunnallisuus ja suorasanaisuus lisääntyvät. Uskon että beatkirjallisuuden vaikutus lisääntyy jälleen. Toisaalta esim. perinteisen modernin runon asema säilyy varmasti koska sitä julkaiseva kustantaja toimii samoin resurssein. Uskon enemmän runouden ruohonjuuritason lisääntymiseen ja muutoksiin runouden kustantamisen kentässä.
          TAINA: Mahdoton ennustaa, onneksi!
          MATTI: Uusia virtauksia ei hetkessä synny. Vuosituhat vaihtuu aika hitaan arkisesti. Nyt näyttäisi siltä, että kustannustoiminta siirtyy ja laajenee suurista kustantamoista pienempiin kuten on tapahtunut esimerkiksi ajat sitten sarjakuvan kohdalla. Kirjosta tulee laveampi. Pieni ja uusi tarttuu hanakammin kokeilevaan. Sen maine ei siitä tahriinnu, jos teos ei olekaan vuosituhannen jysäys. Runon mahdollisuudet sitä kautta lisääntyvät. Suurten nuivuus toisaalta myös kaventaa kenttää. Ilmaisun tasolla runo hakee irtautumista lähimenneisyydestä eli 70-80 -luvuista. Merkkejä uudesta kielestä ja tekstistä, lyyrisestä ilmeestä ja ajattelusta on havaittavissa.
          HEIKKI: Taistelu jatkuu. Kun yhä enemmän olemassaolon oikeus on vain sellaisilla ilmiöillä, jotka ovat nopeasti ja tehokkaasti muutettavissa rahaksi, runous on tässä maailmassa äärettömän kapinallista. Runous on paradoksi; sen ääni kumpuaa antiikista ja kauempaakin, muinaisista loitsuista, mutta nettiaikanakin se on hyvinvoiva kummajainen.

Tuli & Savu 4/1999