Bussi keinuu raskaassa lastissa, renkaat nielevät paikattua asvalttia. Matkustajat oikovat raajojaan, Dylan joikuu ja rahisee. Jaan tahtoo viedä meidät nähtävyyden luo, pysäyttää keltaisten peltojen sekaan, siellä sijaitsee Ristimäki. Kukkula täynnä puisia ja metallisia ristejä heinien keskellä. Suuret on istutettu maahan ja pienet roikkuvat isoissa ketjuin ja hihnoin. Voin tuntea myös siipensä katkaisseita, niiden yllä soi levollinen kirkkaus. Toisinaan siivet yltävät lentoon, liitävät säässä kuin säässä syrjäiseen suohon tai erään hallintorakennuksen perustusten alle ja ne vilkuttavat, kuin hyvästiksi. Mutta kaaoksesta kasvoi pieni kaupunki polkuineen ja risteyksineen, risteistä hohkasi lämpöä, ne kietoivat kätensä ympärillemme. Tunsimme olevamme kuin nuo ristit, juuret tavoittelivat multaa ja me hehkuimme! Hehkuimme pyhien hahmojen tavoin ja sillä hetkellä taakka oli kevyt, keväistä tuulta risti kauhoo. Juuri siten meitä rakastetaan, raskautetaan enemmällä kuin jaksaa kantaa. Myös kauimmaiset ristit uskovat jaksavansa mäen laelle. Siksi Ristimäkeä ei voi tuhota: tunne kumpuaa syvältä aivopoimuista, se on meissä ikuisesti, sitä ei voi hallita, se ei suostu pipetin päähän. Mutta väärin sitä voi käyttää. Yksi kerrallaan seurue kerääntyy parkkipaikalle. Kun lopulta asetumme penkeille, joku on luopunut rististään keskellä ei–mitään, joku kenties ominut uuden kannettavakseen. Katson Markusta joka kantaa Buddhaa sydämessään, hän pitää ristiä kädessään ja iskee silmää. Vilja kasvaa, puut humisevat. Keveinä ja raskaina jatkamme matkaa viheliäisten niittyjen halki.
Etsijä 3/2010
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti