saimaa

Sade putoaa kuin eilinen päivä, unohtuneena, kaikesta jäljessä. Kiuas sihisee ja naksuu kun juotan sille vettä ja tilkan olutta, tuoretta rieskaa arinalla. Sauna makaa laiturin päässä, hehkuva kuutio veden yllä. Aallot ahmivat tuulta. Saippuoin itseni ja hyppään veteen. Lika ei koskaan katoa, se vain liukenee ympärille. Vesi on ilmaa lämpimämpää, vesi luo pimeyttä joka kietoo ruumiin muiston kohdun lämpöön. Sukellan syvemmälle, pohjan samea vesi,

hiljaisuudesta

Luin jostain, että Mirkka Rekola suree hiljaisuuden katoamista runoudesta, tai jotain sinnepäin. En löytänyt lähdettä enkä näin ollen voi syventyä lausuntoon paremmin, mutta Rekolan tuotantoa lukeneena luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoittaa. Runous on kokenut monenmoisia mullistuksia ja vaikka lasta ei pesuveden mukana heitettäisikään, jotain saattaa silti kadota. Ajatus saattaa tuntua oudolta sitä vasten, että meille on annettu ymmärtää runouden elävän jonkinlaista renessanssia 2000-luvun Suomessa. Monimuotoisuuden allekirjoitan toki minäkin, mutta renessanssista puhumiseen eivät rahkeeni riitä.

Mutta mitä Rekola hiljaisuudella tarkoittaa? Hänen omat runonsa ja aforisminsa ovat pelkistettyjä, monitulkintaisia ja keskittymistä vaativia, sanalla sanoen kaikkea sitä mihin keskivertokuluttaja ei jaksa tai pysty omaksumaan. Runoista huokuu hiljaisuus niin sanojen kuin kuin kuvien tasollakin ja jälkimmäinen lienee räiskyvään kuvatulvaan identifioituneelle laimeaa. Rekolan runot vaativat pitkälti lukemisen synkronoimista käsitteellisen ajattelun kanssa, mikä kenties hieman vieroksuu välittömään aistillisuuteen perustuvaa kokemista. Myönnän, että itsellänikin on ollut vaikeuksia tuollaisen tiiviisti keskittymisen lukemisen kanssa, mutta usein kärsivällisyys palkitsee.

absoluuttinen totuus

pimeys, ja aina tarkasti

Pimeys, ja aina tarkasti
puolen minuutin välein kuului lampusta napsahdus.
Katot suojaavat pilviltä, matot
betonin hyväilyltä. Olen viipynyt, keltaiset tiilet vaahteran varjossa,
vaikka koti tästä tuli, suihku vuotaa,
pudotessaan pisara antaa metallisen soinnin.
Asiat tapahtuvat huomaamatta, hiipien.
Sinä olit onnellinen, vihasit pölypunkkeja!
Päivä heijastaa viereisen kerrostalon