Luin jostain, että Mirkka Rekola suree hiljaisuuden katoamista runoudesta, tai jotain sinnepäin. En löytänyt lähdettä enkä näin ollen voi syventyä lausuntoon paremmin, mutta Rekolan tuotantoa lukeneena luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoittaa. Runous on kokenut monenmoisia mullistuksia ja vaikka lasta ei pesuveden mukana heitettäisikään, jotain saattaa silti kadota. Ajatus saattaa tuntua oudolta sitä vasten, että meille on annettu ymmärtää runouden elävän jonkinlaista renessanssia 2000-luvun Suomessa. Monimuotoisuuden allekirjoitan toki minäkin, mutta renessanssista puhumiseen eivät rahkeeni riitä.
Mutta mitä Rekola hiljaisuudella tarkoittaa? Hänen omat runonsa ja aforisminsa ovat pelkistettyjä, monitulkintaisia ja keskittymistä vaativia, sanalla sanoen kaikkea sitä mihin keskivertokuluttaja ei jaksa tai pysty omaksumaan. Runoista huokuu hiljaisuus niin sanojen kuin kuin kuvien tasollakin ja jälkimmäinen lienee räiskyvään kuvatulvaan identifioituneelle laimeaa. Rekolan runot vaativat pitkälti lukemisen synkronoimista käsitteellisen ajattelun kanssa, mikä kenties hieman vieroksuu välittömään aistillisuuteen perustuvaa kokemista. Myönnän, että itsellänikin on ollut vaikeuksia tuollaisen tiiviisti keskittymisen lukemisen kanssa, mutta usein kärsivällisyys palkitsee.
