Olen tähdentänyt tässä sitä, että kieli on prosessi, joka ei voi lähteä käyntiin ilman että on puhuja, kuulija, asiaa siteeksi ynnä sanat ja sanomisen tavat, puheen järjestelmä. Mutta kieli on substantiivi ja voitaisiin itsepintaisesti kysyä, missä 'itse' kieli sitten substantiaalisesti, objektiivisesti on tuossa tilanteessa. Ilmeistä on, ettei se ole puhujan suussa eikä kuulijan päässä, eikä asioissa: ja selväksi on jo tullut, ettei se puheen järjestelmässäkään ole. Kysymys on silti kiinnostava jos kohta hieman laiton, sillä me emme luontomme rajoitusten takia voi kielen objektiivisesta olemassaolosta mitään sanoa. Kielen prosessissa voimme olla vain osallistujina läsnä, puhujina tai kuuntelijoina, subjektiivisina tarkoittajina tai yhtä subjektiivisina käsittäjinä, ja meidän tilamme ja sen takia jokainen kielitilanne on ainutkertainen. Objektiivisinta, mitä voi sanoa, on että kieli on eräs mahdollisuuksien todennäköisyysaallokko, joka käy puhujasta kuulijaan - keskustelussa siis todennäköisyysristiaallokko - ja jossa puhuja lähettää enemmän tai vähemmän täsmälleen määritettyjä lauseiden, sanojen, äänteiden, sävyjen, eleiden yhdistelmiä, mahdollisuuksia, ja kuulija ottaa ne vastaan ja todennäköisesti toteuttaa niistä suuren osan jokseenkin yhtä täsmälleen, mutta yhtä todennäköisesti muuntaa ja ominaissävyttää niistä jo kuulemisessa melkoisen osan ja jättää jonkin määrän peräti toteuttamatta.
Mitä on kirjallisuus (1963)