21. maaliskuuta 2011

saksittua (anhava)

Olen tähdentänyt tässä sitä, että kieli on prosessi, joka ei voi lähteä käyntiin ilman että on puhuja, kuulija, asiaa siteeksi ynnä sanat ja sanomisen tavat, puheen järjestelmä. Mutta kieli on substantiivi ja voitaisiin itsepintaisesti kysyä, missä 'itse' kieli sitten substantiaalisesti, objektiivisesti on tuossa tilanteessa. Ilmeistä on, ettei se ole puhujan suussa eikä kuulijan päässä, eikä asioissa: ja selväksi on jo tullut, ettei se puheen järjestelmässäkään ole. Kysymys on silti kiinnostava jos kohta hieman laiton, sillä me emme luontomme rajoitusten takia voi kielen objektiivisesta olemassaolosta mitään sanoa. Kielen prosessissa voimme olla vain osallistujina läsnä, puhujina tai kuuntelijoina, subjektiivisina tarkoittajina tai yhtä subjektiivisina käsittäjinä, ja meidän tilamme ja sen takia jokainen kielitilanne on ainutkertainen. Objektiivisinta, mitä voi sanoa, on että kieli on eräs mahdollisuuksien todennäköisyysaallokko, joka käy puhujasta kuulijaan - keskustelussa siis todennäköisyysristiaallokko - ja jossa puhuja lähettää enemmän tai vähemmän täsmälleen määritettyjä lauseiden, sanojen, äänteiden, sävyjen, eleiden yhdistelmiä, mahdollisuuksia, ja kuulija ottaa ne vastaan ja todennäköisesti toteuttaa niistä suuren osan jokseenkin yhtä täsmälleen, mutta yhtä todennäköisesti muuntaa ja ominaissävyttää niistä jo kuulemisessa melkoisen osan ja jättää jonkin määrän peräti toteuttamatta.
Mitä on kirjallisuus (1963)

Sillä mitä kaipaa se, joka kaipaa sanottavaa? Tietääkö hän mitä kaipaa?
     Jos tietää, hän tahtoo toistettavan sellaista, minkä tietää tai mihin uskoo. Hän on rationalisti ja tahtoo nähdä totuuksia, maailman kahvoja. Tai hän on kirkossa ja tahtoo kuulla saarnan. Tai viiteryhmätietoinen, ja tahtoo katsoa itseään elämän luokkakuvasta.
     Jos ei tiedä, hän tahtoo kuulla sellaista, minkä voi tietää, mihin voi uskoa. Hän on altis järkeilylle ja tahtoo elämälle ja maailmalle selityksen. Tai hän on hengellisesti hätääntynyt, se on kuin pahaa unta, ja hän tahtoo tulla herätetyksi. Tai sosiaalisesti epävarma, viiteryhmähakuinen, ja tahtoo että hänelle näytetään paikkansa, että on kenen joukossa seistä.
     Yhteistä sekä niille jotka tietävät, että niille, jotka eivät tiedä, on idealismi ja realismi. He kunnioittavat ihanteita ja rakastavat totuutta.
     Ihanteet ovat ohjeita, jotka ovat kukin kohdallaan yleispäteviä kaikkialla ja mahdottomia missään yksityistapauksessa toteuttaa. Ne ovat ainoita oikeita ja samalla saavuttamattomia, niihin tutustuminen on arvoelämys sinänsä. Ne eivät muuta mitään ja antavat kaikelle merkityksen.
Optimistinen tutkielma (1963)

Todenkaltaisuudesta, kirjoituksia vuosilta 1948-1979 Tuomas Anhava

Ei kommentteja :