vieraana tommi parkko

Jos pitäisi nimetä yksi henkilö joka on ollut mukana lähes kaikessa mahdollisessa runoustoiminnassa, hän olisi eittämättä Tommi Parkko. Uran voisi katsoa käynnistyneen jo vuodesta 1991, jolloin hän voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun, mutta toden teolla Nihil Interitin perustamisesta 1993. Sittemmin hän on kunnostautunut mm. runotapahtumien järjestäjänä, kustantajana, kriitikkona, läänintaiteilijana ja luovan kirjoittamisen opettajana. Nykyään hän on vapaa kirjailija ja aktiivinen runouden opettaja ja asustaa ison osan vuodesta Italiassa.

Olet julkaissut kolme runokokoelmaa seitsemän vuoden välein? Oletko kirjoittamisessa hidas perfektionisti vai onko kaikki muu toiminta syönyt kirjoittamisen energiaa? Onko luvassa nopeampaa julkaisutahtia?
Olen hyvin hidas runon kirjoittaja. Kieltämättä aktiivisuus kirjallisissa yhteisöissä ja opetustyö hidastaa myös kirjoittamista. Olen jossain määrin perfektionisti mutta pyrin siitä eroon. Uskon, että kirjoittamiseni on nyt muuttunut nopeammaksi. Asuminen ulkomailla on mahdollistanut kokonaan uudenlaisen keskittymisen kirjoittamiseen.

Runoutesi on hyvin tiivistä ja runsaista yksityiskohdista huolimatta pelkistettyä, kirjalliset viitteet/lainaukset sävyttävät usein runon sinälle suunnattua puhetta, lopputuloksena ei niinkään vaikeasti luettavaa kuin laajempiin merkityksiin ja hiljaiseen lukemiseen ohjaavaa. Allekirjoitatko edellä mainitun? Itse pidän eniten teoksesta Sileäksi puhuttu, joka näyttäytyy kieleltään muita avoimempana ja helpommin lähestyttävänä. Mihin suuntaan runoutesi on kulkemassa?
Runoni ovat jossain määrin pelkistettyjä. En edes yritä olla runsas. Usein niissä on voimakas keskitys johonkin asiaan. En osaa sanoa onko runoissani paljon sinälle suunnattua puhetta. Joissakin kohdin on mutta ei kaikkialla. Erilaiset viittaukset / esikäsitelty materiaali / huomaamattomat sitaatit ovat usein keskeisessä roolissa runoissani. Monet runoistani ovat kollaaseja.

kotiin

Mäntyjen rungot hohtivat mustina, muuttuivat oksia ja latvuksia kohden hopeisiksi, neulaset säteilivät oranssinpunaisina. Siellä täällä lennähteli keltaisia kanalintuja, joista moni oli vallannut orvon koivun itselleen. Pysähdyimme oudon kuopan lähelle. Se oli kolmio, sivut tuskin kahden jalan mittaiset. Kuoppa leveni valtavaksi pyramidiksi, seinille oli ripustettu kuolleita orankeja ja kunkin edessä tanssi kolme läpikuultavaa keijukaista. Parikymmentä metriä alempana joukko sinertäviä, kuusiraajaisia otuksia pelasi jonkinlaista kori- ja vesipallon risteytystä. Meidät huomatessaan yksi ponnahti ylös peliväline, kuollut siilinpoikanen, kädessään. Oliolla oli selässään suomuiset kidukset, ne kävivät kuin haitarin palkeet hänen puhuessaan:
        - Zwanziga keha limmina enkails, jumuna pupu selkkaa?
        Kysymystä säesti herttainen, lapsenomainen hymy ja ilkikuriset silmät sykkivät syvällä kuopissaan, jotka laajenivat ohimoihin päin. Ystäväni, joka oli ollut koko matkan hiljaa ja omissa mietteissään, vastasi liskomaiselle otukselle:

kesken kaiken

Silti sanat ovat tekoja, joita - tahdot tai et - et voi peruuttaa. Voit kelata nauhaa taakse ja tarkastella syljen lentoa lattialle ja paluuta kitalakeen, siellä tavut tavoittavat hitaasti toisensa ja muodostavat yhdyskuntia, nämä rihmastot, nämä käärmeet, ne kietoutuvat ympärillemme, murskaavat luut ja keuhkot. Sanojen mahti, sanojen tahti. Viattomat kirjaimet, ne pakotetaan muottiin sinun tähtesi, lähteesi tähden, nyt minä lähden. Ja aivan kuin sillä viimeisellä hetkellä ennen äärimmäistä äännettä, tarinan käännettä, aivan kuin silmät välähtäisivät. Se irtosi jo, rohkeus sanojen mukana.

f 9

(korskuntaa, arska kerskuu)

tea, useat atsaleat

sielu on varmaan jotain sellaista

sielu on varmaan jotain sellaista kuin
lankut kokolattiamaton alla
me tahdomme repiä maton irti
ja rakentaa parketin
mihin meidän kärsivällisyys on kadonnut
miksei me olla kuten puut
ne hymyilee kauniisti ja heiluttaa latvojaan

hopeanmustaa