4. tammikuuta 2014

malja maan matosille




Hieman kärjistäen rock-musiikissa ei ole tapahtunut mitään uutta sitten 1960-luvun. Hienoimmat biisit ja bändit löytyvät miltei poikkeuksetta kyseisen vuosikymmenen lopusta ja seuraavan alusta. Olen kuitenkin ajatellut että kaikkien aikojen hienointa rocklevyä ei ole vielä julkaistu. Sellainen voisi olla Rollareiden 1960-luvun biiseistä tehty kokoelma 2000-luvun soundeilla terästettynä. On pieni ihme ettei sitä ole jo toteutettu, mutta ehkä asiassa on tekijänoikeusongelmia (levy-yhtiöt) tai herroilla Jagger ja Richards on jo riittävästi tuohta taskussaan.

On vaikea laittaa noita kyseisen ajan levyjä järjestykseen. Ehdolla ovat ainakin 12 X 5, Aftermath ja Beggars Banquet. Jälkimmäisessä bändi palaa musiikillisille juurilleen bluesin pariin. Mikä yllättävintä ja tekijöidensä miljönääritaustan huomioiden hieman epäuskottavaa on monissa sanoituksissa ilmenevä yhteiskunnallisuus kantaaottavuus. Levyn tunnetuimmat biisit ovat eittämättä afrikkalaisrytmein säestetty Sympathy for Devil ja suorempaa rokkia edustava Street Fighting Man. Omia suosikkejani ovat lisäksi hiipivän seksuaalinen Stray Cat Blues ja jonkinlainen kunnianosoitus arjen sankareille eli Salt of Earth. Biisistä tulee mieleen John Lennonin pari vuotta myöhemmin tekemä Working Class Hero, jossa on kylläkin henkilökohtaisempi ote.

3 kommenttia :

Ripsa kirjoitti...

Kristian, kiitos!

Tämä oli juuri sellainen biisi jonka tarvitsin tähän iltaan.

Meidän levysoitin ei enää toimi enkä siis saa kuunnelluksi myöskään tätä levyä. Kai siinä on vetonaru puhkipoikki ja pitäisi saada uus. Tässä huushollissa ei edes kissa osaa sitä.

En tiedä onko Salt of the Earth erityisen "yhteiskunnallinen". Luulen että 60-70-lukujen rock oli saarivaltiossa aika selvä juttu: ei kuuluta siihen stiff upper lip-porukkaan. En tiedä ovatko britit vieläkään käsittäneet miksi puoli maapalloa tahtoi II maailmansodan jälkeen niiden vallanalaisuudesta pois. Siis ne toryt.

Enkä usko että Rollarit olivat vielä tämän levyn ilmestyessä miljonäärejä. Tämä ei ole tehtyä tämä lasin kohottaminen duunareille. Siellä samoin kuin Amerikassa oli oikea protesti olemassa musiikin mukana.

Hyvää vuoden jatkoa!

Kristian kirjoitti...

No joo, parempi sana on varmaankin kantaaottava ja viittasin muihinkin biiseihin. Ja silloisena aikana sadoilla tuhansilla punnilla on taatusti elänyt kuin miljonääri.

Voit olla oikeassa ajan hengen suhteen, minullahan ei ole siitä empiiristä kokemusta (aikakoneella matkustan ensimmäiseksi 60-luvulle) . Rockin kapina on joka tapauksessa aikaa sitten kuollut, kaupallisuuden alttarille uhrattu.

Ripsa kirjoitti...

Mä muistan ajatelleeni kun kuulin Woodstockista (olin silloin Ameriikassa) että nyt levy-yhtiöt keksivät tämän seuraavan rock'n'roll-aallon (rhytm'n'blues oli samantapainen, Elvis oli kyllä kaupallinen jo) ja olin vähän jopa innoissani, kun sain Ameriikan isoisältä levysoittimen meidän kommuuniin.

Sitten huomasin mitä tapahtui. Se oli täydellinen romahdus monille meille, jotka oltiin kuunneltu ihan tavallisia naapurin bändejä takapihalla.

Tajuan nyt, että siellä oli tosiupeita tyyppejä, meidän bambumetsikössä. Ne EIVÄT saaneet levytetyksi, meidän paras muusikko lähti opettamaan musiikkia jonnekin vuorisot-collegeen. Sharl oli pianisti, ja aivan huipputyyppi monella tavalla, kaiken lisäksi nainen.