Ehkä vaikutusta on silläkin, että en ole saanut luovaa tekstiä aikaiseksi. Olen toki kirjoittanut, mutta asiatekstiä enimmäkseen. Ja vaikka uutta materiaalia ei liiemmin ole, paljon on vielä runoja julkaisematta, jopa muutama proosaviipalekin. Syvemmät pohdiskelut yksittäisistä runoteoksista voinen unohtaa pitkäksi aikaa: pelkkä ajatuskin yhden kirjan lukemisesta parin-kolmen kuukauden ajan analyyttisesti ja tunnelmien siirtäminen johdonmukaiseksi tekstiksi on jo ajan puutteen vuoksi täysin mahdotonta. Surullista, koska pidin haasteesta ja samalla varmaankin tarttui jotain omaan kirjoittamiseen ja kirjallisuuskäsitykseenkin. Alun perin suunnitelmana oli käydä pikkuhiljaa kaikki menneet vuosikymmenet läpi viidestä seitsemän kirjan otoksella kukin.
En ole täysin hylännyt ajatusta siitä, että saisin vielä kirjoittamisesta kiinni. Hassua tilanteessa on se, että minulla ei edes ole kirjoittamisen kriisiä. Tunnistan sellaisen kyllä. Mutta onko kyse luopumisesta tai luovuttamisesta? En tiedä, mutta muistan hyvin ne ajat, jolloin en olisi voinut kuvitella elämääni ilman kirjoittamista. Mutta eipä kirjoittaminen ole ainut asia, jossa näin olisi käynyt.
