Koivussa orastavat silmut, vaahterat vielä rankoina.
Pitäisi löylyä lyödä ja juopua, ei saa luopua!
Kaikki oli sekavaa ja tarkoituksetonta, kuin eilinen uni.
Sipulimaassa varkaissa. Kyyhöttelyä rappusissa
alastomana. Natisevat askeleet laiturilla. Talo
jossa asuit olikin minun taloni, muistatko
pelokkaan teeren metsässä, hyppyjä oksalta oksalle,
sitäkö kutsuisit lentämiseksi! Kenties
minuus ei perustukaan kieleen, kenties
minuus syntyy tietoisuuden kokemuksesta.
Kaksi tunteilevaa hölmöä kaikin voimin
vetivät eri suuntiin, kaikin mokomin
suodaan hämmennys, äkillinen pyrähdys,
kämmenen verran kaipausta, murenevat hiekkalinnat.
Muodonmuutoksia? Nihil Interit juhlakirja 2013
Sama alkutalven valo
15 tuntia sitten
1 kommentti :
Avatar kirjoitti...
Kristian,
koska olen lukijasi (ja sinä olet minun, kiitos siitä!) haluan ottaa kantaa tähän runoosi.
Luettuani tämän muutamaan kertaan, on vaikutelma ollut joka kerran sama: hämmentynyt ja ihmettelevä. Runon minä muistelee mennyttä ja ihmettelee kaiken moninaisuutta ja tarkoituksettomuutta, miettii ihmisen minuutta, sen erilaisuutta ja vaikutusta yhteisiin kokemuksiin. Ja joutuu lopuksi toteamaan, miten katoavaista kaikki on, ja miten vähäistä on se, mitä näistä yhteisistä kokemuksista jää jäljelle.
Käytät tuoretta kieltä, ja yllätyksellisiä tapahtumia sekä konkreettisesti, että ajatustasolla.
Ja varsinkin runon loppu on minusta tavattoman kaunis. Se kuvaa hienosti haikeaa pettymyksen tunnetta.
Pidän tästä runosta. Se vangitsee ajatuksia ja saa miettimään ihmisenä olemista yleisellä tasolla.
Kristian kirjoitti...
Kiitos luonnehdinnoistasi :) Harvoin saa tällaista palautetta. Runoa kirjoittaessa ei osaa edes ajatella tuollaisia asioita, pyrkii vaan saamaan sellaista jälkeä joka jotenkin väreilisi kuvitteellisessa lukijassa, älyllisesti tai tunnetasolla.
Lähetä kommentti