Kritiikki on niitä harvoja sanoja joilla on kaksi toisistaan poikkeavaa verbijohdannaista. Kritikoida ja kritisoida menevät kansan syviltä riveiltä välillä sekaisin, mutta niinpä käy välillä kriitikoillekin.
Voi tietysti kysyä mihin taidekritiikkiä tarvitaan. Onko kyse elitistisen yhteisön pönkittämisestä, harvalukuisen yleisön palvelemisesta, taiteeseen intohimoisesti suhtautuvien tutkivasta mielestä vaiko vallankäytöstä? Vastaus lienee vähän näitä kaikkia, eri painotuksilla. Kritiikkien määrällä ja laadulla (kuten myös palkinnoilla ja ehdokkuuksilla) on kuitenkin vaikutusta apurahojen jakoon, joten kyse on muustakin kuin mahdollisista taiteilijoiden itsetunnon liikahduksista. Suurin vihollinen taidekritiikille on kuitenkin viihteellistyvä media (tämä voi olla hyväkin: kritiikit hakeutuvat erikoisjulkaisuihin, joissa ne saavat tilaa ja arvostusta), joka kutistaa kritiikin samaan asemaan kuin itse taiteen - nurkkaan häpeämään joutavien elättinäpertelijöiden kerhoksi. Varsin ymmärrettävää, sillä todellisuus on insinöörien, ekonomien, poliitikkojen, viihteen ja pääoman hallussa. Miksipä siis sotkea järkevien ja tuottavien ihmisten mielenrauhaa haihattelevalla estetiikalla ja sen johdannaisilla?
