En voi olla miettimättä millaisen vastaanoton Sirkka Seljan kolmas kokoelma Taman lauluja (1945) on ilmestyessään saanut. Voisin kuvitella että mittapuun ollessa mitallisen ja sointuvan klassisen runouden tämä teos on tuomittu epärunoudeksi, mutta ehkäpä kulttuuri-ihmisilläkin on ollut muuta ajateltavaa sodan jälkeen. Kaiketi kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen modernistinen runokokoelma, ellei sitten 1920-luvun Tulenkantajien futuristista ja vitaalista romantiikkaa halua sellaisena pitää.
Ensimmäisen runon (Syvyyden laulu) jälkeen kirja jakautuu kahteen osaan: Taman laulut (31) ja Ystäville (8 runoa). Tama on nuori nainen, jonka voisi tulkita joutuneen Muukalaisen hyväksikäyttämäksi. (Ensi)rakkautta on kuitenkin ollut, ainakin Taman puolelta. Kyseessä on eräänlainen runotarina (vrt. Juuli Niemi: Tara 2003), jossa kukin runo tuo aina hieman uutta tietoa ja erilaisia näkökulmia dramaattiseen asetelmaan. Taman (vrt. ruots. tam, tama= kesy, kesytetty) naiseus rinnastuu matkan varrella mm. syvän kaivon viisauteen, meren valkoiseen hiekkaan joka odottaa ja ottaa vastaan, tuuleen taipuvan oksan rakkauteen jne. Tama vaikuttaa olevan luontoäidin vertauskuva: ”Tama on näkymättömän voiman näkyväksituleminen. / Näkymätön voima panee vedet liikkeelle ja pensaat kukkimaan.” Tama on meri ja kuu, Tama on meri jossa syvyys itkee, Taman sydän on vuori. Ja ennen kaikkea: ”Tama, murhaajatar, missä on sinun pieni poikasi? / Vedestä nyyhkyttävät Taman laulut: / Meissä on sinun pieni poikasi.”