luennallisuudesta

Joitakin vuosia sitten etsiskelin netistä vanhojen runokokoelmien aikalaiskritiikkejä, mutta petyin pahasti. Ehdin vesi kielellä odotella Hesarin ja Parnasson klassikkokritiikkejä, joita ei sitten koskaan kuulunut. Jälkimmäiselle taitaa olla hyvä syy (arkistojen tuhoutuminen?), mutta Hesarin osalta syynä lienee kulttuurivihamielinen tuottavuusajattelu. Koko kuvio todisti osaltaan jo aiemmin tietämäni: vain osa syvällisestä ja tietämisen arvoisesta materiaalista on verkossa, loppujen kaivaminen vaatii viitseliäisyyttä ja hyvin varustettua kirjastoa. Lopulta päädyin itse kirjoittamaan kirjoista, ainakin osasta niitä joista olin kiinnostunut.

Alkuun en edes tiennyt kirjoittavani jonkinlaista sarjaa, vaan asia alkoi hahmottua vasta kolmannen kirjan jälkeen. Alku oli vaikeaa. Istuin nenä kirjassa ja sormet näppäimistöllä ja kuvittelin saavani kirjasta jotain irti. Näin saattoi mennä muutamia kuukausia ilman mainittavaa tulosta. Vähitellen opin paremman taktiikan: lueskelin kirjaa sieltä täältä silloin tällöin ja hahmottelin lukemaani päässäni sekä yksittäisten muistiinpanojen avulla. Tärkeintä oli antaa kirjalle tilaa. Nyttemmin prosessi lukemisesta kirjoittamiseen on lyhentynyt merkittävästi ja alan luottaa siihen, että saan ajatukseni kokoon melko lyhyessä ajassa, mikäli kirjalla vain on jotain sanottavaa minulle. Se ei ole lainkaan itsestäänselvää ja olenkin joutunut nostamaan kädet pystyyn parin kirjan kohdalla. Kaikki luettu ei siis päädy postaukseksi asti.

lentokentällä

Khalim katseli laukkujaan raahaavaa, tungeksivaa ihmisjoukkoa. Hän ei ollut ikinä tottunut eurooppalaisten kiireeseen ja töykeyteen. Kuuden vuoden poissaolon jälkeen häntä yhä kaiversi koti-ikävä. Hän oli päässyt aikanaan serkkunsa ravintolaan töihin Dortmundiin, josta he olivat siirtyneet erääseen pieneen taajamaan Munchenin lähelle. Baijerilaiset tuntuivat sentään vähän ystävällisemmiltä kuin muodolliset pohjois-saksalaiset, mutta kaikkialla huokui sama äänetön viesti: menkää sinne mistä olette tulleetkin. Ja kun Grandhausissa oli jysähtänyt jo kolmas molotovincocktail kuukauden sisällä, oli serkku saanut tarpeekseen. Heti Suomen liityttyä Euroopan Unioniin he olivat muuttaneet Tampereelle. Aleem oli kuullut, että suomalaiset ovat rehtiä ja ahkeraa kansaa ja jäyhyydestään huolimatta ystävällisiä. Mutta ei Khalim kehenkään ollut tutustunut, Aleemin perhe oli työn lisäksi hänen ainut siteensä ulkomaailmaan.
        Tosin olihan hänellä kirjeensä. He kirjoittivat vaimonsa Madhin kanssa viikottain ja hän tiesi kaiken kotona tapahtuneen aina Khameran naiseksitulosta Djoran koulupelkoon saakka. Ajatella, tytär naimaiässä jo ja hän täällä kaukana pohjoisessa. Silloin hän oli tehnyt päätöksensä: lähettänyt kuukausittaisen 200 D-markkaa tuplana ja kirjoittanut Madhille tulevansa kotiin niin pian kuin Aleemin liiketoimet sen sallisivat. Miten hän olikaan tätä hetkeä odottanut! Enää kahdentoista tunnin päästä kotoa. Hänen varpaitaan kipristeli ja kainalot hikosivat. Miksi hän oli ollut niin hullu, että oli koskaan lähtenyt.

f 15

tarvitaan elin,

elintarvike

sormus

I

Mä jäin vielä föönaamaan hiuksia, kun Pete jo rynni liikenteeseen. Vänni kurkki hytin ovesta ja huusi että ne menee seisovaan syömään.
        - Ei se mitään et sä oot kentällä hidas, se ivasi, mut kun sulla menee joka paikassa muuallakin niin helvetin kauan.
        Mä vaan näytin sille keskaria ja hymyilin herttaisesti. Kohta mä sain kuitenkin kragan ojennukseen ja pikkutakin niskaan. Kävin nopeasti noukkimassa verovapaasta viinakset ja muita tuliaisia en sitten aikonutkaan tuoda. Aloin vaellella laivaa harkitun epämääräisesti edestakaisin eikä ainakaan vielä näkynyt yhtään tuttua, vaikka saunassa meitä oli vielä toistakymmentä. Jengi oli hajaantunut totaalisesti, osa saattoi olla vielä hyteissä, suurin osa varmaan syömässä ja kultakurkku Henkka oli ainakin laulamassa karaokea. Se tällä hetkellä kaikkein vähiten innosti, sillä mä olin kyllä muutaman kerran nähnyt miten Henkan nousevan auringon talo asettui ehtoomaisemaan.
        Mä raivasin tieni oven tungoksesta kohti baaritiskiä. Puheensorina ja diskomökä vaimensivat kuuloaistia niin ettei meinanneet enää silmätkään toimia. Toisella puolen baaritiskiä erottuivat Kale ja Määttä, ne näytti olevan jo melkoisessa tuiterissa.
        - Musta ryssä tuplana, mä vinkkasin tumman meikin omaavalle tarjoilijattarelle.
        - Herra on hyvä ja odottaa vuoroaan, heitti poninhäntäinen viileästi.
        - Mistäs lähtien teillä on vuoronumeroita jaettu, mä kuittasin ja sain samalla huomata juomani viipyvän kymmenkunta minuuttia.
        Määttä on meidän paras pelaajamme, maalintekijä jumalan armosta niin kuin kliseemäisesti sanotaan. Kale on veskari ja automyyjä ja tosi paha suustaan. Naisten kanssa se on aika porsas.
        - Jep, se totesi, mä olen ihminen isolla ässällä, ja leväytti vetoavimman ilmeensä kehään. Jotenkin siitä vaan ei voinut olla pitämättä, eikä meidän sitä paitsi tarvinnut sen kanssa seurustella. Mitä nyt vaimoa kävi vähän sääliksi. Jos se olis tiennyt puoliakaan Määtän hoidoista se olis repinyt siltä silmät ja hiukset päästä.
        Pohjat alkoi vaikuttaa ja maailma näytti sumean kauniilta ja naiset suoraan Bon Jovin videoista napatuilta. Mä jätin kundit tiskille ja kiertelin yökerhoa ympäriinsä. Välillä sai olla tasapainon kanssa tarkkana kun laiva haukkasi aaltoja sivuttain ja taisi siinä yksi blondi saada kaljat rinnoilleen. Mä pyysin anteeksi ja tarjouduin nuolemaan kaljat pois, mutta  kohteliaisuus ei saanut vastakaikua. Ja sitten vielä valitetaan ettei ihmisillä mukamas ole käytöstapoja nykyään. Mä kävin joraamassa muutamat hitaat, mutta keskustelun taso jäi etäisen kohteliaaksi. Tänään olivat näemmä liikkeellä kaikki akateemiset nipottajat ja snobbailijat sekä omaa satuprinssiään ikuisesti odottavat haaveilijat.
        Mä suuntasin jälleen tiskille, josta löysinkin Pasin vonkaamasta hyväkeuhkoista, pisamanaamaista dorista. Se osoittautui sairaanhoitajaksi jostain Keski-Uudenmaan parantolasta. Kohta se sai päähänsä että mä olin ihan Mickey Rourken näköinen ja liimautui lähemmäksi, mutta Pasi ymmärsi yskän hitaanlaisesti. Vasta kun Määttä seurueineen purjehti ohitse, katosi Pasikin.
        - Hellyyttä mä saan kotona mun mieheltä, se selitti vakavalla naamalla, mut mä kaipaan välillä oikeen kunnon panemista. Sen drinkit katosivat vinhaa vauhtia.
        Siihen ei ollut paljoa sanomista. Mä katsoin parhaammaksi olla hiljaa Mepasta, mä en halunnut ajatella sitä yhtään. Sillä oli taas ne jokaviikkoiset ”enpäs anna” ja ”nalkutan nalkutan”-leikkinsä meneillään. Punapäällä oli kiire löytää joku kaverinsa, joten me sovittiin tapaavamme myöhemmin samassa paikassa.

badegedicht

Ich sitze untätig, aus meinem Mund
kommen unbedachte Sätze

Ich laufe auf Schlittschuhen über den Cocytus-See,
ziehe die Mütze fester, esse Blutwurst

Du rufst die Muße vom dunklen Meer
Du ruderst und ruderst Dir die Handflächen blutig

Es gibt kein Wasser, das zu kalt zum Schwimmen wäre

Wurde der Rabe noch weiß
noch immer wohnt uns ein Oberster Unterster inne

übersetzt von Reetta Karjalainen

mitä tapahtuu todella?

Kun modernismi oli 1960-luvulle tultaessa vasta ehtinyt vakiinnuttaa paikkansa suomalaisessa runoudessa niin se jo versoi uusia muotoja itsestään. Ensimmäisenä uuden kymmenluvun runouteen toi Pentti Saarikoski, joka oli jo 50-luvun lopussa ehtinyt julkaisemaan kolme runokokoelmaa, joiden estetiikka nojasi antiikin kreikkaan ja niukkaeleiseen modernismiin. Mediapersoona Saarikoskelle suosio ei riittänyt: paitsi runouden hän tahtoi kenties uudistaa myös ihmisten ajattelua. Runouden tuli astua esteettisestä kammiostaan muutaman askeleen kohti ihmistä ja reaalimaailmaa.

Mutta mikä muu kuin kunnianhimo ajoi Saarikosken uusille urille? Merkittävää kaiketi oli hänen suomennostyönsä proosan parissa. J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1961) ja Henry Millerin Kravun kääntöpiiri (1962), niiden arki, realismi, suorasukaisuus ja elämään heittäytyminen ovat taatusti olleet pontimena. Mutta uskon että myös James Joycen yhden päivän kollaasiromaani Odysseus (1964) on vaikuttanut vahvasti paitsi Saarikosken myöhempään tuotantoon myös Mitä tapahtuu todella? -kokoelman (1962) rakentumiseen. Vaikka suomennos on ilmestynyt kaksi vuotta myöhemmin, järkäleen työstämisen on täytynyt alkaa muutama vuosi aiemmin.

ei tehtävä on mahdoton (a)

Miten niin ei voi kirjoittaa abstraktisti?