5. marraskuuta 2013

tosiasioita minusta

Kalevi Seilonen julkaisi omakustanteen jo vuonna 1959, mutta kuten tapana on, esikoiskirjana pidetään kustantamon kautta tullutta kirjaa. Seilosella se tarkoittaa 1965 ilmestynyttä Tosiasioita minusta. Nimi antaa jo osviittaa teoksen luonteesta, sillä runoissa esiintyvät minä&Seilonen ovat vain poetiikan välineitä eikä niillä ole mitään tekemistä keskeislyriikan kanssa. Mikäli teosta haluaa ajatella yhteiskunnallisena, niin se on sitä pikemminkin anarkistisena iloitteluna, eräänlaisena absurdina vapauden – miksei myös poetiikan – manifestina. Seilonen ei kuitenkaan julista, vaan antaa runoutensa juosta pidäkkeettömästi, välillä edellisen lauseen mielleyhtymää jatkaen, mutta enimmäkseen luettelomaiseen väitelauseen estetiikkaan tukeutuen. Jännite syntyy tällöin peräkkäisten lauseiden välisestä kitkasta tai merkityskokonaisuutta ajatellen lauseiden erilaisten perspektiivien synnyttämästä synteesistä, mielikuvasta, ideasta. Muutamissa tarinallisemmissa kohdissa uidaan surrealismissa.

Hauska on ehkä väärä sana kuvaamaan teosta (joskin monia yksittäisiä runoja), mutta jotain hervotonta ja maailmaa nyrjäyttävää siinä kieltämättä on. Ehkäpä raikas ja konstailematon voisivat olla käyttökelpoisia määreitä. Ajatus täysin omalakisesta poetiikasta on houkutteleva, sillä en osaa yhdistää näitä rivejä aikalais- tai vanhempaan runouteen, mutta jostain ne juuret yleensä löytyvät. Voisiko vaikutteita löytyä vaikka kirjallisuudessa harvoin mainituista ekspressionismista ja naivismista? Toiseen suuntaan katsottaessa eli myöhempien aikojen runouksista pomppaavat esille ainakin Charles Cimicin surrealistinen runo Katolle puhumista (lähinnä pitkän lopetusrunon Kalevi Seilosen kauneimmat lauseet myötä, tosin Cimicin runo on paljon jännitteisempi) sekä Juhani Ahvenjärven Hölkkä (1992) ja Jukka Viikilän Runoja (2008), Jälkimmäisissä on Seilosta kerronnallisempi ote,  mutta samankaltainen absurdi asento. Hölkän vihjaileva kantaaottavuus ja kafkamainen, fragmentaarinen allegorisuus on kyllä nerokkuudessaan omassa kastissaan, mikäli geniuksesta nykyisin on edes lupa puhua.

En tiedä voisiko osastoista irrallaan olevaa avausrunoa John Cagelle pitää jonkinlaisena mottona, mutta se tuntuisi viittaavan suoraan hänen tunnettuun hiljaisuuden värittämään teokseensa 4’33”. Meditatiivisen oloisessa tilassa /runossa katsotaan ikkunan kirkasta neliötä, joka muuttuu veden myötä ikkunaksi ikkunassa ja pihan sieni leijailee ikkunaan, kasvojen kohdalle. Seesteisyydessään täysin muusta kokoelmasta poikkeava runo voisi omistuksensa kautta kuvata Seilosen omaa poetiikkaa: sattumanvaraisuutta ja runouden oliollisuutta, jossa runoilla ei ole mitään varsinaista viestinnällistä tehtävää, vaan ne kommunikoivat pelkällä olemassaolollaan.

Camera Lucidaksi nimetty ensimmäinen osasto koostuu neljästä lyhyestä proosarunosta, joissa edetään kameran objektiivin nykivästä elohopeahiirestä Rostockin (Walter Ulbricht, DDR) ja Tukholman (Beatles) kautta automatkaan Buddhan kanssa. Kaikkiin neljään runoon liittyy kamera, joten olettaa voisi että toimittajanakin työskennellyt Seilonen on kirjoittanut runot valokuvien (ja muistikuviensa) herättämänä. Camera Lucida (patentti William Hyde Wollaston 1806, aiemmin jo Johannes Kepler työstänyt ideaa) on piirtäjän tekninen apuväline, jolla lähtökuva heijastetaan alustalle siten että sekä kuva että piirros näkyvät yhtaikaa. Runoissa on hurmoksellinen, jopa hysteerinen tunnelma: ”Ulbrichtilla on Siunaava Käsi”, ”Ringo hakkasi isoa Nahkaa” ja ”Tytöt runkkasivat jäätelöä Suuhunsa”. Riemukkain on kuitenkin neljäs runo, jossa ajetaan lujaa ja ”Buddhan suusta tulee valoa. Kuvat heijastuvat sen poskille kun se selittää maailmaa. Tie liikkuu. Me olemme matkalla kotiin. Siellä ei ole mitään. Sitä ei ole missään.” Loppuhuipennuksessa lahonnut ja variseva Buddha istuu ja hakkaa jalalla tahtia.

Camera Lucidasta voisi vetää aasinsillan kuva/kamera -asetelman kautta Kari Aronpuron Peltisiin enkeleihin. Seiloselle kameraotos näyttäisi edustavan pelkkää lähtökohtaa, jonka jokainen lopulta näkee hieman eri tavoin. Todellisuus näyttäytyy heijastuksina ja niiden tulkintoina. Tässä mielessä niin surrealismi kuin kaikki muutkin taiteen tyylisuunnat voidaan palauttaa realismiin. Camera Lucidasta on kirjoittanut (1980) eräs Roland Barthes, jonka ajatuksiin studiumista ja punctumista pitäisi perehtyä joskus. Yhtenä kolmesta suomentajasta on, yllätys yllätys, Leevi Lehto.

Korvakuulolta-osastossa liikutaan jonkinlaisissa arkisissa ”todellisuuksissa”, jotka syntyvät ”Seilosen” kokemuksista, havainnoista ja näkemyksistä. On kieltoja, tapahtumia ja totuutta tiedemiehistä ja huomioita ihmisen psykologiasta. Teoksen nimikkorunossa seistään kuvaruudussa ohjelman loputtua ja kaivataan Riemukaaren alle. Mitä minä olen nähnyt? -runossa esiintyy ensimmäisen kerran Olento paljaine vatsoineen, on nähty myös kahden auton rakastelevan torilla. Työskentevä nainen -runossa on absurdiudestaan huolimatta aineksia, joista joku feministi voisi vetää herneen nenäänsä. Imperatiivin varaan rakennettu asetelma tuo mieleen Tuomas Timosen Oodi rakkaudelle (2007), jossa vieteri on joissakin sisäisissä dialogeissa kiristetty paljon Seilosta tiukemmalle. Viimeisessä runossa Mitä tapahtuu seinän takana? rooli-Seilonen tarkkailee naapureitaan kyyläämisen näkökulmasta, ironisoiden sekä ympäristöä että itseään. Lopetus on timanttinen: ”Ne ei puhu koskaan mitään. Ne pitää kaulukset pystyssä. Ne ei katso sivuilleen. Ne on salaisia. Ne tekevät jotain.” Osaston ”tietoisuus” voisi tai voisi olla kommentoimattakin Pentti Saarikosken teosta Mitä tapahtuu todella? Saarikoskikin mainitaan, taitaa kuulua ajan henkeen.

Kolmannessa osastossa Seilonen vetää hieman henkeä. Runoa Mitä mikin tekee voisi kutsua naivistiseksi luetteloksi, jossa edetään subjekti-verbi-piste -tahdilla. Väinö Kirstinällä jossain aikalaiskokoelmassa on samantapaista, nykyrunoilijoista Henriikka Tavin Esim. Esa taitaa varioida tätä ja/tai Kirstinää parisuhderunossaan. Kuolemisia-proosarunossa siirrytään lauseluetteloon, jossa halko putoaa milloin kenenkin päähän onnistuen tappamaan kohteensa. Runo Kysymykset heittäytyy yhteiskunnallisen keskustelun ironisointiin: ”Onko ehkä vielä olemassa yleinen tilanne? Maailmantilanne? / Onko nyt niin että ei ole? Ei vaikka mikä olisi?”. Ja edelleen: ”Mitä sanoisin jäätelökauppiaalle niin kauan kuin politiikka?” Huomionarvoista tässä on se, että Seilonen itse kääntyi 1970-luvulla taistolaiseksi.

Sarja Olento ja se on kokoelman keskeisintä antia. Olennosta – joka jo aiemmin viuhahti paljain vatsoin – uumoilisin, että se on saanut alkunsa autorunon Buddhasta. Joka tapauksessa, sarjan käynnistää herkullinen runo Olennon näkemisestä. Runo pitäisi ehdottomasti siteerata kokonaisuudessaan tunnelman välittämiseksi, mutta tyydyn kuvaukseen. Toimittaja Kalevi Seilonen on nähnyt Olennon, joka voisi olla pahatapainen Buddha ja jolla ”oli paisunut sukupuoli jota se esitteli”. Runon hauskuus ei synny pelkästään Olennon absurdista olemuksesta vaan myös siitä, että kyseessä on kohtaaminen, jossa molemmat näyttäytyvät vapauttavan naurettavassa valossa. Alussa ”Se aukoi itseään ja oli narkoosissa”, lopussa ”Se pyysi minua todistamaan että se haisi pyhältä hengeltä. / Se pyysi minua todistamaan että se oli narkoosissa”. Voi tietysti ajatella, että kyse on pienessä pöllyssä koetusta näystä, mutta tällöin mentäisiin turhan pitkälle runonulkoiseen maailmaan. Absurdi itsessään taikka musta huumori uskontojen palvotuista pyhyyksistä käy kyllä motiivista. Ja päihteistä lienee kirjoittamisessakin enemmän haittaa kuin hyötyä.

Kyseisen osaston muut runot muodostuvat  lyhyistä lauseista luettelomuodossa ja vaikka lauseet ovat varsin arkisia, niiden keskinäisestä kontrastista ja suhteesta otsikkoon syntyy rentoa ja välitöntä runoa, olkoonkin että lopun samannimisten runojen intensiteetti alkaa huveta. Mutta alkupuolen otsikot kertovat jo miltei olennaisen: Olennon palvelemisesta, Kuka ei tiedä Olennosta, Mitä Olento on sanonut, Terveisiä Olennolta jne. Vaikka Olento alussa näyttäytyy erillisenä, niin se muuttuu sarjan edetessä ikään kuin keneksi tahansa meistä, mikä herättää absurditeetin avulla kysymyksen yksilön roolista ja normatiivisuudesta yhteiskunnassa. En tiedä onko Seilonen ajatellut asiaa kirjoittaessaan, mutta hauskaksi asetelman tekee myös se, että olento on nyttemmin hylätty inessiivin kotoperäinen nimi. Tästä näkökulmasta yksilö toimii loputtomassa jatkumossa erilaisia rooleja näytellen. Ei kuulosta kovin kaukaa haetulta nykyisessä sirpaleisessa merkitystyhjän informaation täyttämässä näennäisdemokratiassa? Ja mitä sijamuotoihin tulee, piilee noissa vanhoissa sanoissa melkoinen kielellisen uusiokäytön potentiaali: nimentö, omanto, kohdanto, osanto, tulento, vajanto, seuranto, keinonto, eronto.

Mitä enemmän 1960-luvun teoksia luen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen nykyrunon kokeellisuuden kierrätysluonteesta näiltä osin. Eikä siinä mitään, taiteessahan kaikki ns. uusi ja omaperäinen on vain vanhojen keinojen yhdistelyä ja ehkä hieman uudenlaisella tulokulmalla maustettua. Kierrätys voi toki olla tuoretta tai väsynyttä tai jotain siltä väliltä, mutta sen itseisarvo tai ”uutuus” käy kyseenalaiseksi. Tästä voisi tietysti johtaa monenlaisia ajatuksia erilaisten poetiikkain kirjalliseen vastaanottoon aikajanalla 10 v sitten - 5 vuotta sitten – nykyisin, mutta jääköön se toiseen kertaan. Sen sijaan lainaan Seilosen kirjan sanomalehteä matkivaa takakantta ja sieltä pienen ”uutisen”.
Olento nähty Helsingissä?
     Omalaatuinen ja pelästystä herättänyt Olento nähtiin eilen Espnaladin puistossa. Olento oli melkoisen kookas ja liikkui juopunutta muistuttavalla tavalla.
     Sähköasentaja Sakari Nurminen ja myyjätär Katri Helenius kertoivat kävelleensä puistokäytävää pitkin ja nähneensä Olennon keskustelevan tuntemattoman miehen kanssa. Mainittu henkilö osoittautui sittemmin toimittaja Kalevi Seiloseksi. Toimittaja Seilosen kertoman mukaan Olento puhui huonoa suomea, lähetti terveisiä ja lupasi palata myöhemmin takaisin. Poliisi tutkii asiaa.

3 kommenttia :

Ripsa kirjoitti...

Kristian,

mulla ei ole juuri tuota Seilosen teosta, mutta muistan erittäin hyvin yliopiston kirjallisuustieteen luentojen väliajalla jonkun pitäneen hyppysissään kirjaa ja että siinä on se Olento.

Löysin kirjan kirjastosta sitten ja luin ja sittemmin tunsinkin hänet vuosien ajan. No, ainakin mun miehellä oli Seilosen entinen polkupyörä.

Muistan ajatelleeni joskus siinä 60-luvun puolivälissä, että tässä on tapaus joka on dadaistien sukua. Kokemus lisääntyi seuraavien kirjojen myötä. Viittaus Kirstinään on varmaan OK, taisivat olla samaa ikäpolvea.

Ei minustakaan tarvitse puhua ulkokirjallisista asioista. Mutta jo tuolloin Kalevi teki jo taulujakin. Anarkistisia juttuja mun mielestäni, mutta sitä oli tuolloin ilmassa.

Kristian kirjoitti...

Ripsa,

pitäisi melkein sulle olla kateellinen noista aikojentakaisista kontakteista, mutta toisaalta: eiköhän kullekin ajalle riitä omanlaisensa runoilijoita.

Pyörä ei taida olla tallessa enää?

Vilkaisin Seilosen Valittujakin. Yhden runon nimi on: Miksi en ole dadaisti. Siitä ei oikeastaan voi päätellä mitään, tämänkaltaisessa runoudessa. Mutta toisaalla (Ilman valloitus): Vain kostea rakkaus on rakkautta, kuivat ihmiset rakastavat itseään.

Ripsa kirjoitti...

Kristian,

ei tietenkään, ei sun tarvitte olla kade! Elät kaikenlaisen mielenkiintoisen keskellä. Ei 60-luvulla näin hurjaa runomäärää kustannettu kuin nyt, enkä puhu kustannustoimittamisesta nyt sanaakaan.

Sitä paitsi en ymmärtäisi siitä mitään.

Tulin Amerikasta takaisin Suomeen 1971 ja Kalevi S. oli se joka kertoi mitä kaikkea oli tapahtunut kahden vuoden aikana. Soitti ovikelloa aamulla ja herätti jetlagistä kärsivän, ranskanleipä kainalossa ja rupesi keittämään kahvia. Pitkiä keskusteluja, tunteja ja tunteja.

Minulla oli kainalossa mukanani beat-klassikoista miltei kaikki ja Kalevi puolestaan kyseli että mitä ne tyypit kirjoittavat. Olivat kaikki vielä täyttä päätä elossa.

Kalevi oli huoltanut sitä pyörää vähän kehnosti. Se jäi sitten jossain muutossa pyöräkellariin.

Teillähän täytyy olla siellä Hesassa kivaa nykyään! Se ei poistu ikinä että kulttuuriväki saisi jostain kunnon elannonkin. Ehkä ihmiset ovat vähän vihaisempia nyt kuin mitä olivat silloin. Mutta pääasia on se että tunnutte tekevän töitä.

Silti olen kuulevinani puhetta tänne asti. Ihmiset vaikuttavat toisiinsa, siinä tämä elossaolevan kirjallisuuden idea tietenkin onkin.