16. huhtikuuta 2017

lyhty-ylväs

Tapasimme ajatella, että viisaus asui hänen karheassa parrassaan, joka oli solmikoitu kahdeksi palmikoksi. Hän ilmestyi aina iltaisin teeaikaan nuotion sytyttyä, arvokkaasti ontuen ja ahavoituneet kasvot loistaen. Hän kertoi tarinoita kaukaisista maista, keisareista, merenneidoista ja merihirviöistä sekä muinaisista ajoista, jolloin maan päällä asui vielä jättiläisiä ja jumalia. Keitä me todella olimme noina iltoina? Olisi voinut luulla että kasvot leimusivat liekkien lämmöstä, mutta ei, vanhushan se meissä kipinöi ja ulommassa piirissä keinui vainajia ja luonnon henget tanssivat. Ilta illan jälkeen tarinat muuttuivat huikeammiksi emmekä me odotuksesta jännittyneinä tajunneet, että juuri tätä me olimme kaivanneet, matkoja ihmisen ikiaikaisiin juuriin, unenomaiseen todellisuuteen, taistelua vapaudesta ja olemassaolosta, ystävyyttä ja yhteenkuulumisen tunnetta. Eräänä iltana hän ei enää tullut. Silloin tiesimme että loppu on lähellä, että kertomukset ovat kuolleet.

3 kommenttia :

Ripsa kirjoitti...

Aivan niin. Tuo voi tarkoittaa sitä, että aletaan olla vanhempia. Mutta kyllä porukassa on aina vähintään yksi jonka ajatus lentää tosilujaa ja miltei koko ajan. Mikään ei ole niin kamalaa kuin semmoisen ihmisen kuolema.

Toisella lukemisella tuosta tekstistä tuli poliittinen...

Kristian kirjoitti...

Ripsa, poliittinen?

Ripsa kirjoitti...

Jep. Jäin ajattelemaan sitä Al Goren ilmastoleffaa. Sehän on poliittinen ja nyt siihen on tullut vielä jatko-osa. Sitten on vielä tuo Amerikan presidentti ja Pohjois-Korea. Aattelen poliittista semmoisena turvallisuuden tasapainona, että ihmiset haluaisivat jatkaa elämäänsä. Säikähdin sitä, että kertomuksia ei enää tulisi.

Säikähdyksiin on yleensä auttanut se että voisi ajatella jotain tekevänsä asioille. Nyt maapallo on sen verran kiikunkaakun, että ei yksinään enää voi ja ihmiset tuntuvat ajautuneen jonkin keskipakoisvoiman vietäviksi. Elämä on aika merkillistä.