Äkkiä eräänä sateisena päivänä tunnet kosketuksen
ikään kuin omat kätesi
leikkaisivat toisensa tuskin havaittavasti,
tunne kuin joku siirtyisi lähemmäs,
joku itsesi näköinen valottunut negatiivi tästä samasta paikasta
mutta toisesta tilasta, auringonhehku kasvoillaan.
Kuin kätesi kääntyisivät
nurinpäin kuten hetkinä jolloin veri on paennut raajoista,
kun tunnet pakotuksen mutta et löydä kättäsi,
et osaa sitä käyttää. Häivähdys taivaan jähmettynyttä sineä,
kaiken anteeksiantavaa
armoa joka osuu juuri nyt jossain toisessa tilassa kohdallesi,
ei sattumanvaraisesti
vaan kuin ärtymystä herättävä
peilikuvan liikahdus väärään suuntaan,
sitä selvänä pitämääsi vastausta kaikkeen, itseesi
ja tähän välähdyksenomaiseen kiertoon, että säikähtäisit
seinän läpi liukumista, asteittaista liukenemista
siihen olemisen kirpeään nautintoon, mikä sai
nostamaan kädet ylös, kun tarkoitus oli
ojentaa ne avuksi. Mutta valo
on jo sammunut silmistäsi,
ne kiiltävät. Että sen piti olla vain harmitonta kipua
kuin sisäänkasvanut karva tai kynsi, ei lainkaan
kaikkinaista nuorallatanssia, kauhuissasi askellat tuulessa
heiluen mustan joen puolella,
mielesi yrittäessä kasvattaa tyngistä siipiä, miltei perillä
ja kuka nirhaa köyttä veitsellään, ei,
ne ovat sakset, ne leikkaavat
sitkeää napanuoraa,
et haluaisi lähteä, et vielä kiitää painottomassa tilassa
elämän ehdottomaan, vuolaaseen veteen.
Sittenkin soutaisit
aamuun asti, äyskäröisit valoa huoneesi
kiikkerään veneeseen, kevät mielessä soutaisit
aamuun asti.
Motmot 2001
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti