yöllä heräsin tuulen asioihin

Yöllä heräsin tuulen asioihin, oksan koputukseen,
taustalla pihakeinu natisi muistokirjoitusta
tuomitulle talolle. Eikä metsä tiennyt miten olla,
pitkä kesä, lempeä syksy, ei tiennyt miten olla.

Nukahdin ja heräsin ja nukahdin jälleen.
Piirsin maahan ympyrän paluun merkiksi,
sinä kysyit miksi aina rajaan kaiken.
Aamulla, unen ja valveen välissä
unen asiat, poissaolon ihmiset askarruttivat,
kallion seitsemän rappua päättyivät tyhjään.

Mutta hämärän hetki sotkee suunnat ja pidin väreistä,
ilmeistä, liukumista kiinni kynsin hampain,
liu’uin kuin jäistä mäkeä alas avonaisin silmin.
Tässä taistelussa käy toisin
kuin sadussa, pimeä Goljat on aina vahvempi,
nimet ja vartalot sekoittuvat toisiinsa.

Maaliskuun hiipuvat hanget joita kosteus tiivistää.
Olen lapsi, kuulen tuulen ja mäntyjen flirtin.
Poluksi tallautuneet jäljet, jotka jäävät jälkeemme
kun lumi on sulanut, tarinaa lumi-ihmisistä,
hetkistä jotka ovat läsnä vaikka aika karkaa käsistä.
Aukeava tuoksu, humina kertoo pelottavia asioita,
ikuisuus jota ei vielä tajua, ja myöhemmin

pari vuotta viisaampana, autiotalossa,
lokakuu piirtää kevään kehykset, kellertävä heinikko,
harmaa metsä jossa sama tuuli pyörtää sanansa:
että elämä on rajallista ja sinä kuolet.

Suihkun jälkeen katson kuolemaa, peilin höyryyn piirretty B, E…
lopusta ei saa selvää. Kuka minulle viestii?
Aistien, vaistojen kynnyksellä päivä kihisee
kuin leivänpaahdin hetken
ennen ponnahdusta, viimeinen pari uunista ulos.
Värisen, olen eräänlainen liikkuva ukkosenjohdatin
maadoitus hapettuneena.

En tiedä kumpi on todempaa, kevät vai syksy,
uni vai valve, pelkään että Goljat pitää salansa
ja Daavid etsii kuumeisesti kivi kädessä linkoaan.

Sytytän savukkeen ja puhallan renkaan,
se kohoaa kattoon ja hajoaa, kuten meduusa
syvältä pyydettynä hajoaa paineen muutokseen.