miekkalintu

Lasse Heikkilän runoilijaura oli lyhyehkö ja intensiivinen. Repaleinen perhetausta, rintamakokemukset ja rankka elämä voivat tuntua kuriositeeteilta, mutta niistä voinee vetää yhtäläisyyksiä niin runoilijan kuolemaan kuin myös hänen tuotantoonsa, ainakin esikoisteoksen suhteen. Miekkalintu (1949) on hämmentävä ja ristiriitainen kirja, ehkä hieman keskentekoinenkin, mutta ennen kaikkea se on tärkeä kirja. 1950-luvun modernismi oli vasta tekemässä tuloaan ja Miekkalintu lienee ollut samana vuonna ilmestyneen Lassi Nummen Intohimo olemassaoloon kanssa niitä kotimaisia pioneeritöitä. T. S. Eliotin suomennos Autiosta maasta ilmestyi samana vuonna ja vaikka häntä Tuomas Anhavan ja Kai Laitisen ohella voidaan pitää tärkeimpänä vaikuttajana uudessa kirjallisessa murroksessa niin Miekkalintuun tämä ei vielä ulottunut. Heikkilä haki vaikutteensa Ruotsin ns. fyrtiotalisteilta ja tämä näkyy esikoisessa niin hyvässä kuin pahassakin.

Miekkalinnusta on vaikea saada otetta, olen palannut siihen muutamaan otteeseen. Kuvallisuus on tietysti leimaa-antava piirre, mutta koherenssi tuntuu ajoittain häilyvältä. Abstraktia ainesta on ja matkimisen tuntua esiintyy siinä määrin että tunnistan niiden juontuvan ruotsalaiseen Erik Lindegreniin. Toisaalta teos on intohimoinen ja päällekäyvä, maailmantuskaan ja olemassaoloon rohkeasti pureutuva ja hetkittäin analyyttinenkin, jälkimmäistä joku voisi toki pitää selittävyytenä. Vaikeaselkoisuuden syynä saattaa olla filosofisesti värittynyt ajatusmaailma, joka puskee välillä kumoon runon autonomisen oliollisuuden.

Kirjan aloittaa osasto osin merellisiä maisemia sisältävä Conseptio artis, joka viittaa luonnosmaisuuteen tai keskeneräisyyden estetiikkaan. Tätä tukisivat myös nimet, kuten Banaali sarja, Eroottinen sarja ja Eräs sarja. Erotiikkaa en löydä yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta, pikemminkin jonkinlaiseksi opettavaisuudeksi muuntunutta sielullista etsintää: ”Sekaantunut ajatus ei ole valtikka voimakkaan kädessä / eikä tyyneyden hymy riko heikkouksien kuninkuutta”. Näin edelleen Profetiassa: ”Näin lähelle jos pääset rajattoman rajaa / minuutesi sulaa / eikä ole tuskaa eikä riemua” Banaali sarja taasen alkaa komeasti: ”Meren teema on kärsimys, meren teema on pelko, / meren valtias on myrsky, meren valtias on laiva, / myrskyn valtias on laiva / ihminen on valtias laivan…”. Sarjan kakkosrunossa komeus yhdistyy teoksen temaattiseen ytimeen näin: ”Tässä olen itseni tunnustava ajatus / ajan avaruuden partaalla, joka on aineeton kaikkeus, / tässä olen itseni kieltävä kärsimys / ymmärretyn ajan suppilossa, joka valuu käsittämättömään, / tässä olen maan karkeassa kourassa, / myöntäen, kieltäen, osaamatta yhdistää / laivaani ja sitä toista…” Tässä kohtaa on jo mannerilaista rytmikästä kuvavyörytystä, seitsemän vuotta etuajassa.

Suurin mysteeri liittyy kirjan nimeen. joka esiintyy avausosastossa kolmen runon sarjana. Sarjaa on väistämättä luettava kokoelman avainrunona, jollaiseksi se vaivoin yltää. Symbolinen  mieleni käy läpi niin Feeniksin, Aarnikotkan kuin sotaisan kaksoiskotkankin, mutta mikään ei tunnu sopivan. Heikkilän teosofisen harrastuksen kautta päädyn muinaisten egyptiläisten Kuolleiden kirjaan ja valoon astumiseen, korppijumalatar Nekhbetiin, joka tuntuu yhdistyvän Heikkilään myös lapsen adoptoineen äidin symbolina. Runo/sarja heijastelee epävarmuutta,  turhautumista ja jonkinlaista toivonsekaista vääjäämättömyyttä: ”silta joka voittaa ajan / jonka partaalla miekkalintu kuolee / pyramiidin valtiaana / tarpeettomana ja mitättömänä teon rinnalla”.  Kolmosrunoa voi pitää myös kirjallisten pyrkimysten kommenttina: ”Tietysti kaikenlaisia sanoja voi viljellä / ja käyttää niitä kuin keittäisi luusta keittoa. / Mutta asia joka muotoutuu sanoiksi ei ole sama. / Se on peremmällä eikä palvele nielua ja vatsaa.”.

Kolmas osasto, Sidottuna synnyttävä nainen, jatkaa olemassaolon kysymistä. Feminiinisyys on vertauskuva luonnolle ja elämän jatkumiselle, sen jatkuvalle pakolliselle versomiselle. Suorastaan vanhatestamentallisin asennoin Heikkilä heittäytyy sekä syyttäjäksi että todistajaksi: ”- Kenen huuto kenen laulu on huudossa kenen sanat laulussa?”, ”yhä enemmän suonet jännittyvät sielun vihasta / yhä kylmemmin hengittää välinpitämätön aika”, ”etkö näe valkeat siivet ovat katkotut ja tuhkana / etkö näe jalat ovat suojuksitta ja kahlitut / etkö näe kädet ovat sormettomat ja revityt sijoiltaan”, ”Vaikene ääni vaikene ponnistus // aika on erehdys aika on hautausmaa”, ”repeydy ruumis pirstoudu ruumis / olet sittenkin synnyttävä / olet synnyttävä.” Fyysiset ja väkivaltaiset kuvat täyttävät maailman, elämän ehdottomuutta ja julmuutta on vaikea hyväksyä, lopulta vihaa ja kaiken turhuutta voi ehkä torjua nöyrtymisellä: ”Minä vain taivun, en tempoile vastaan, / annan itseni tuulelle, merelle, maalle, valtiaalle ihmiselle.”

Viimeinen osasto Viini koostuu hajanaisista runoista, joihin mukaan mahtuvat niin Nietzsche kuin Narkissos ja viimeisessä runossa Elegia ääni on nimensä mukaisesti hieman asettunut, sävy on sovittelevampi elämää kohtaa. Lopussa on suomennettu sikermä ruotsalaisia 40-luvun runoilijoita. Nämä hienot runot asettuvat myös saumattomasti kokoelman teemaan. Tämä viehättävä tapa käännösrunojen sijoittamisesta runokokoelmiin on jotakuinkin kadonnut 60-luvun jälkeen. Se on sääli, sillä niillä voi maustaa teosta ja samalla tuoda lukijoiden tietoisuuteen lisää kirjallisuutta.