tahdon sinun kuulevan

En ole juurikaan perehtynyt Lassi Nummen tuotantoon. Koska hänet mainitaan useasti 50-luvun modernismin yhteydessä niin huomaan lähestyväni hänen kolmatta runokokoelmaansa Tahdon sinun kuulevan (1954) varovaisen odottavasti. Aikalaisekseen tuhdissa teoksessa voisi olla materiaalia kahteen tai kolmeen kokoelmaan. Kirja on jaettu neljään osastoon: Lasinen kirja,  Musta kirja, Hopeinen kirja sekä Vaskinen kirja ja nämä vielä muutamiin alaotsakkeisiin.

Vielä useammankaan silmäilevän lukukerran jälkeen en hahmota kirjan rakenteiden perusteita, sen enempää runot kuin niiden otsikot eivät tunnu taipuvan mihinkään teemaan ja runoja riittää aina sonetista ja loppusoinnuttelusta modernimpaan muottiin asti. Voisi melkein kuvitella että tyylillinen moninaisuus on läsnä esitelläkseen tekijänsä monipuolisuutta ja tietysti asiaa voi tulkita myös aikakauden murroksien kautta. Tyylillisistä seikoista huolimatta runojen vire ja maisema noudattaa enimmäkseen samaa kaavaa:  Konkreettiset ja aistilliset luontokuvat seuraavat toinen toistaan muodostaen kuin pitkän sarjan silmää miellyttäviä moitteettomia maisemamaalauksia, joita sävyttävät toisinaan varovaisen eroottiset ja eksistentiaaliset sivupolut. Runoja on vaikea nähdä irtiottona lähimenneisyydestä, pikemminkin useimmat niistä tuntuvat ylevyydessään jatkavan mitallisen runon perinnettä. Enkä sano tätä tuota ominaisuutta halveksiakseni, sillä uskon että ylevää voi toteuttaa myös tuoreesti. Kokoelman lävistää sinne tänne ripoteltu 15-osainen Elegia-sarja, lisäksi moni runo tavoittelee kahden sanan lauseilla/säkeillä dramaattisia asetelmia Lorcan tyyliin.

miekkalintu

Lasse Heikkilän runoilijaura oli lyhyehkö ja intensiivinen. Repaleinen perhetausta, rintamakokemukset ja rankka elämä voivat tuntua kuriositeeteilta, mutta niistä voinee vetää yhtäläisyyksiä niin runoilijan kuolemaan kuin myös hänen tuotantoonsa, ainakin esikoisteoksen suhteen. Miekkalintu (1949) on hämmentävä ja ristiriitainen kirja, ehkä hieman keskentekoinenkin, mutta ennen kaikkea se on tärkeä kirja. 1950-luvun modernismi oli vasta tekemässä tuloaan ja Miekkalintu lienee ollut samana vuonna ilmestyneen Lassi Nummen Intohimo olemassaoloon kanssa niitä kotimaisia pioneeritöitä. T. S. Eliotin suomennos Autiosta maasta ilmestyi samana vuonna ja vaikka häntä Tuomas Anhavan ja Kai Laitisen ohella voidaan pitää tärkeimpänä vaikuttajana uudessa kirjallisessa murroksessa niin Miekkalintuun tämä ei vielä ulottunut. Heikkilä haki vaikutteensa Ruotsin ns. fyrtiotalisteilta ja tämä näkyy esikoisessa niin hyvässä kuin pahassakin.

Miekkalinnusta on vaikea saada otetta, olen palannut siihen muutamaan otteeseen. Kuvallisuus on tietysti leimaa-antava piirre, mutta koherenssi tuntuu ajoittain häilyvältä. Abstraktia ainesta on ja matkimisen tuntua esiintyy siinä määrin että tunnistan niiden juontuvan ruotsalaiseen Erik Lindegreniin. Toisaalta teos on intohimoinen ja päällekäyvä, maailmantuskaan ja olemassaoloon rohkeasti pureutuva ja hetkittäin analyyttinenkin, jälkimmäistä joku voisi toki pitää selittävyytenä. Vaikeaselkoisuuden syynä saattaa olla filosofisesti värittynyt ajatusmaailma, joka puskee välillä kumoon runon autonomisen oliollisuuden.