36 runoa

Tuomas Anhavan runokirjaan tarttuessani mielleyhtymissä liikkuu jostain syystä Haavikon runous. Päällimmäisenä ja väistämättömänä ajatuksena on kuitenkin se, miten suomalaisen modernismin tahtipuikkoa heiluttanut Anhava itse toteuttaa vaalimaansa ja luomaansa esteettistä maailmaa. Onko suutarin lapsilla kenkiä, tai pikemminkin: millaisia nuo kengät ovat?

Suhtaudun hieman skeptisesti teoksiin joita ei oikeastaan ole nimetty kuin kategoriallaan, vaikka asia ei niin tavaton olekaan. Runokokoelmahan on jo määritelmällisesti kooste, jonka yksikkö on runo. Miksi siis vaatia teemaa tai yhdistävää nimeä näille yksittäisille olioille. Anhavan kolmas kokoelma 36 runoa (1958) pyrkinee jonkinlaiseen (sisäpiirin) vitsikkyyteen, sillä numeroituja runoja on 37, oikeastaan enemmänkin, sillä runo n:o 12 on pikemminkin sarja yksittäisiä runoja kuin osiin jaettu runokokonaisuus.

Alustava selailu tuo esiin niukkaan ilmaisuun pukeutuvan yhtenäisen kielikäsityksen. Mutta vähitellen kokonaisuus tarkentuu: joukkoon mahtuu mm. muutama aforismiksi miellettävä teksti, pari pitkän lauseen edustajaa, yksi proosaruno sekä muutamia kokeiluja, joita voisi aikakauteensa suhteuttaen pitää avantgardistisina. Runo 20 on peiliruno, jonka puolivälissä teksti lähtee kuroutumaan takaisin alkuun päinvastaisessa järjestyksessä. Runo 21 on sanaluettelo joka päätyy toistamaan sanoja sisällys ja muoto, edeltävät sanat edustavat lyhykäisyydessään ikään kuin klassisia ja/tai mutu-esteettisiä arvoja. Tyylipuhdas postmoderni ironian läpitunkema runo! Runo 22 jatkaa ironista vittuilua leikkimällä ”kauneudella” ja riimittelyllä, jonka huipentumana voisi pitää laulun vastinpariksi asettuvaa ”vaulua”.

miekkalintu

Lasse Heikkilän runoilijaura oli lyhyehkö ja intensiivinen. Repaleinen perhetausta, rintamakokemukset ja rankka elämä voivat tuntua kuriositeeteilta, mutta niistä voinee vetää yhtäläisyyksiä niin runoilijan kuolemaan kuin myös hänen tuotantoonsa, ainakin esikoisteoksen suhteen. Miekkalintu (1949) on hämmentävä ja ristiriitainen kirja, ehkä hieman keskentekoinenkin, mutta ennen kaikkea se on tärkeä kirja. 1950-luvun modernismi oli vasta tekemässä tuloaan ja Miekkalintu lienee ollut samana vuonna ilmestyneen Lassi Nummen Intohimo olemassaoloon kanssa niitä kotimaisia pioneeritöitä. T. S. Eliotin suomennos Autiosta maasta ilmestyi samana vuonna ja vaikka häntä Tuomas Anhavan ja Kai Laitisen ohella voidaan pitää tärkeimpänä vaikuttajana uudessa kirjallisessa murroksessa niin Miekkalintuun tämä ei vielä ulottunut. Heikkilä haki vaikutteensa Ruotsin ns. fyrtiotalisteilta ja tämä näkyy esikoisessa niin hyvässä kuin pahassakin.

Miekkalinnusta on vaikea saada otetta, olen palannut siihen muutamaan otteeseen. Kuvallisuus on tietysti leimaa-antava piirre, mutta koherenssi tuntuu ajoittain häilyvältä. Abstraktia ainesta on ja matkimisen tuntua esiintyy siinä määrin että tunnistan niiden juontuvan ruotsalaiseen Erik Lindegreniin. Toisaalta teos on intohimoinen ja päällekäyvä, maailmantuskaan ja olemassaoloon rohkeasti pureutuva ja hetkittäin analyyttinenkin, jälkimmäistä joku voisi toki pitää selittävyytenä. Vaikeaselkoisuuden syynä saattaa olla filosofisesti värittynyt ajatusmaailma, joka puskee välillä kumoon runon autonomisen oliollisuuden.